Vierähti muutama päivä, enkä ennättänyt kirjoittamaan. Ajatusta kyllä oli, mutta käsi ei taipunut näppäimistölle. Alkoi jälleen 4 viikon kulkeminen viikottain hoidoissa. Juttelu lääkärin kanssa kertoi tosiasian, minkä tiesin, mutta ehkä kuitenkin ajattelin ja toivoin toisin. Realistinen käsitys tulevasta on siis se, että loppuelämän ajan täytyy styohoidoissa jaksaa käydä muutoin tauti vie mennessään omalla painollaan ja ajallaan. Jossain kohtaa voidaan kenties koittaa vielä jotain tablettihoitoa, mutta paras vaihtoehto kun on jo kokeiltu niissä eikä ne sopinut ei mahdollisuuksia ole paljoakaan. Tuntui lohduttomalta kuulla tämä kun ensimmäisenä tuli mieleen kuinka pitkään jaksan ja kestän? Kuinka pitkään voimani riittävät viikottaisiin hoitoihin ja missä kohtaa suoneni sanovat, että nyt riittää. Tulihan siinä sitten monet itkut itkettyä jälleen,mutta ihme kyllä se helpotti kovasti. Se taitaa olla tapani käsitellä tämäkin asia eli suru on surtava pois niin sen jälkeen on helpompaa. Nyt voin jo huomattavasti iloisempana ajatella, että kyllä minä jaksan. Enkä suinkaan ole ainoa, kuka näiden samojen ajatusten kanssa on. Meitä on niin paljon. Itselläni vertaistukiverkosto on voimavara, mutta kuinka onkaan  näiden omien läheisten jakaminen ja ajatusten purkaminen. Kuinka he jaksavat ja mistä ammentavat voimansa?Se että itse sairastaa ei riitä vaan usein myös läheiset kärsivät melkeimpä yhtä suurta tuskaa joka päivä. Hekin tarvitsevat voimaa ja aikaa käsitellä asiaa.

Nyt yritän ajatella, että jokainen päivä on ainutlaatuinen ja tärkeä. Yritän oppia huomaamaan pieniä päivittäisiä asioita niin luonnossa kun kotonakin, huomaan että sen suhteen havaintokykyni on kehittynyt. Toivon, että se kehittyisi lisää sillä luonto kaikessa kauneudessaan näin myrkyisen yönkinjälkeen on kaunis ja ainutlaatuinen. Näinhän se on myös meidän jokaisen elämämme. Jokainen elämä on kaunis ja ainutlaatuinen, toista samanlaista ei ole. Joskus se elämä on lyhyt, liiankin lyhyt. Toiset haluavat  päästä tästä elämästä pois aivan liian aikaisin ja toiset toivovat jo pitkän elämän nähtyään, pääsevänsä pois. Minne me menemme, sitä en tiedä uskon kuitenkin, että saavutamme hyvän ja rauhallisen olotilan. En ehkä usko Jumalaan ihan siinä merkityksessä kun pitäisi tai jos olisin uskova, mutta uskon vakaasti johonkin joka kantaa meitä, tukee meitä, ohjaa meitä. Uskon, että saavutamme rauhan sitten kun päivämme ovat luetut. Uskon myös, että itse tiedän ja tunnen kun se hetki on lähellä. Se ei ole vielä, eikä edes mielestäni kovin lähelläkään, kuitenkin olen varma, että sen hetken tiedostan itse ja osaan sen kertoa muillekkin. Silloin toivoakseni voin tukea teitä läheisiä ja kertoa, että minulla on hyvä ja rauhallinen olla. Tärkeää on myös tunne, ettei pelkää. Pelkoa kuolemaa kohtaan ei minulla ole ehkäpä olen ajatustyöni tehnyt jo niin pitkälle että voin olla pelkäämättä. Työelämän varrella olen montakin henkilöä ollut saattamassa viimeisiä elinviikkojaan lähdön hetkeen. Aina se tilanne on ollut kaunis ja peloton sitä samaa toivon myös itselleni.

Tämäkin päivä on sisältänyt paljon Rakkautta ja tunteita. Läheisyyttä ja hyvää oloa. Onnen hetkiä mistä pitää kiinni ja mitä ajatella. Ne lämmittävät vielä monta kertaa ajatuksissa tästäkin päivästä eteenpäin.

"Uskon, että tämäkin on kohtalo. Toivon, että se tekee minusta voimakkaamman, rohkeamman ja avoimemma. Myös kyynelten läpi kulkevat aurinkoisten päivien muistot ja antavavat minulle voimaa, uskallusta. Nyt on hyvä olla, nyt ja aina"