Niin tämän Aamulehden kolumni (siis eräs niistä) alkoi tällä otsikolla.  Kolumnin kirjoittaja on Sari Sainio. Ko. kolumnin olenkin päivän aikana lukenut jo useampaan kertaan. En sitä tähän kirjoita mutta lainaan kyllä muutamia kohtia. Mm.

"Hän ei koe olevansa eri ihminen, mutta jotakin on silti peruuttamattomasti muuttunut. Eikä se johdu hänestä. Ystäväni päätti piirtää omat rajansa ja yksityisyytensä. Oikeuden kertoa syövästään silloin, kun itsestä tuntuu siltä."

"Hän kirjoittaa: Olen lukenut saamani oppaat, internet-sivut, lehtien selviytymistarinat. Mutta - tämä on minun syöpäni. Minä koen sen omalla tavallani. Tuttavani haluavat tietää jokaisen yksityiskohdan. Tuntuu, että hän tunkee iholleni. Niin lähelle, etten voi hengittää. Mitä hän tekee sillä tiedolla? Miksi hän loukkaantuu, kun en kerro. Kaikki muut ovat kuulemma ihan avoimesti kertoneet ihan kaikki. Minä en ole kaikki muut."

"Mitä voi sanoa, jos tietää, että ei tule kuulluksi?" " Jos vastaus omasta voinnista katkeaa kysyjän purkaukseen omista sairauksistaan. Joskun on helpompi valehdella akun loppuvan ja katkaista puhelu. Ystäväni hoidot ovat ohitse. Hoitajista hänellä on vain hyvää sanottavaa. Pari päivää ennen hoitojen  päättymistä hänellä oli henkilökunnalle yksi toivomus. Älkää sitten vain viimeisellä kerralla sanoko minulle, että tervetuloa uudelleen!"

Lainattu Aamulehdestä Tiistai 3. marraskuuta 2009 Kolumni Sari Sainio/[email protected] /Tänään Terveys sivu B 22

Niin tuossapa oli monta asiaa kiteytettynä. Jokaisen meistä täytyy päättää avoimuuden aste puhuessa itsestämme, elämästämme ja nyt myös sairaudestamme. On henkilöitä joiden kanssa keskustellaan tilanne, missä nyt mennään ja sitten keskustellaankin kaikesta muusta. On tilanteita jolloin kerrotaan sairaudesta ja on tilanteita jolloin pidetään suu kiinni. Päätöksen teen minä, sairastunut ja sairautta poteva. Usein tiedän olevani monen muun henkilön "keskustelureikä" heidän omiin sairauksiin ja tuntemuksiin kivusta ja särystä ym. Toki minä olen ajatellut asian niin, että tällä henkilöllä on omat tunteensa ja juttunsa kerrottavana ja minä voin olla hyvä kuuntelija tällä hetkellä tässä ja nyt. Eli siis silloin kun siinä tilanteessa ollaan. Joskus kuitenkin ajattelen, että jos ei koskaan kertoisi kenellekkään mitään niin en varmaankaan itse jaksaisi. Ne kenelle kerron ja avaudun ovat niitä joille haluan sen itse tekevän ja kertovan he kulkevat mukanani tavalla tai toisella tätä matkaa. He saavat osansa antaa minulle  ja minä puolestani annan heille. Yhdessä muodostamme yhtälön joka on ME ja toivon sen kantavan vielä pitkään. Sillä kolumnin viimeiseen lauseeseen yhtyisin niin mielelläni, mutta minulle taidetaan joutua sanomaan vielä monta monta kertaa, että Tervetuloa uudelleen!

No vaikka moni asia liikkuukin tämän sairauden keskellä on niitä murheita muitakin. Aamulla ensi töikseni keittelinin murkulleni puuroa hänen toiveensa mukaisesti. Sitten kuulinkinkin jo keskustelua mihin oli pakko vain antaa neuvoa ja opastusta sillä murkun ajatukset ovat aika kinkkiset näin aikuisen katsantokannasta.  Mitä sanoa kun kiltti, kunnollinen ja tunnollinen murkku on ruvennut lintsaamaan....silloin tällöin...kun ei poikaystävä herää kouluun niin ei hänkään sitten mene. Mitä sanoa, kun kaverit on kaikki tyhmiä, mälsiä, kiusaajia ja koulu ei sen vähempääkään voi kiinnostaa kun paras ystäväkin on muuttunut ihan eri ihmiseksi. Koitan opastaa ja ohjata ja keskustella niin kun kunnon äidin kuuluukin. Mutta sama purkaus odottaa minua iltapäivällä kun murkku tulee koulusta. Kaikki on vaan niin mälsää ja en halua mennä kouluun....ym. Paras kaverikaan ei puhu mitään ja opetkin ovat jostain "syvältä". No ei tämä elämän koulukaan helppoa ole yritän sanoa. Mutta mitäs se nyt auttaa. No jatkamme syvällisen syvällisempää keskustelua kohta ja yritetään valaa nuoreen uskoa parempaan huomiseen ja uskoa siihen, että kyllä ne kaveritkin välittävät ja opettajat tekevät parhaansa. Pidetään peukkuja että tsemppaus onnistuu:)!