Omituisten tunteiden myllertäessä en voi kun suorittaa perinpohjaista itsetutkiskelua huomaten, ettei se johda mihinkään.

Omituinen pahanolon tunne velloo sisuskaluissa ja en oikein pysty määrittelemään mitä se on. Osin se on suoranaista yökköttelyä ja varsinkin silloin, kun puhe on ruuasta. Kokonaisvaltaista vellomista sisuskaluissa lisättynä omituiselta tuntuvaa voimattomuutta sekä tasaisen sytkähtelevää sydämen sykettä mikä väliin laantuu normitasolle ja väliin sytkii kun viimeistä päivää. Tähän lisänä kokoaikainen ärsytys kaikelle....kamalaa kun kaikki suorastaan ärsyttää, kinkittää, harmittaa ja vihastuttaa ja sitten päälle vielä itketyttääkin. Tasan ei käy onnen lahjat....näin virallisesti eläkeläisenä pitäisi kaiketi tuntea siis jo onnea ja iloakin ettei ole pakko mitään eikä ketään. Mutta minkäs teet, kun päivä alkaa sisäisesti kipunoiden ja päättyy tunteeseen ettei tämäkään päivä johtanut mihinkään tai että tästäkään päivästä ei sitten tullut oikein mitään voin tuntea vaan surua omaa itseäni kohtaan.

Toisin sanoen luulen, etten se sittenkään ole minä. Ei ole ainakaan yhtään minun tapaistani eikä oloistani olemista. Onko syynä sitten tuo "matokuuri"? Muuttako se suoraan minun persoonaanikin? Voiko sillä olla niin paljon vaikutuksia? Jos ihan totta puhun niin voisin jopa kyseenalaistaa koko lääkkeen, jos tulos on tälläinen! Ehkäpä säilyttäisinkin mielummin oman minuuteni ja olotilani kun muuttuisin viheliäiseksi zompieksi yhden lääkkeen takia. Tuntisin ainakin olevani paljon onnellisempi. Mutta kun asiassa on aina se mutta. Kun kerran sisuskaluissa jyllää kaikesta huolimatta on kaiketi vain pakko kestää ja yrittää jos siitä sitten jotain apua olisi. Toivotaan että nämäkin omituiset tunntetilat ovat vain hetken huumaa ja tasaantuvat vähitellen melkoisen lähelle normiolotilaa. Kaikesta huolimatta tänään on pakko yrittää jotain...vähän jouluntuntua ja valoa edes jos siitä piristystä irtoaisi.

Olihan meitin kylällä perjantaina vähän joulunkin tuntua. Kuinka satuimmekaan kauppareissulle juuri pukkiparaatin aikaan. Pieniä ihmisiä ja vähän isompiakin oli liikkeellä pilvin pimein. Ihmettelinkin, että onhan tässäkin tuppukylässä sentään elämää. Mukavaa katsoa ja kuunnella noin sivusta ja samalla vähän muistella sitä, kuinka omien lasten kanssa sitä joulupukkia piti joka vuosi mennä tapaamaan kauppaan tai muualle missä milloinkin vieraili. Kerran jopa nuorimmainen soitti joulupukin kuumaan linjaan...toki tuli sitten "pupu" pöksyyn ja opeteltu laulukin jäi laulamatta. Ymmärrystä ei kyllä liikene sille riemukkaalle joukolle joka perjantai lauantai-yönä päätti moottorisahalla kaataa kylän ison joulukuusen. Joltakin siis joulumieli oli ainakin hukassa kun moiseen tekoon ryhtyy. En voi kun ihmetellä moista.