Edessäni on suo. Kuljen suota pitkin mättäältä mättäälle. Väliin jalkani uppoavat, jäävät kiinni, mutta minä ravistelen jalkani ylös ja jatkan matkaa. Näkymä edessäni tuntuu loppumattomalta, mutta se ei ole. Jos oikein tarkkaan katson ja tirkistelen, päämääräni häämöttää jo, mutta en ole vielä perillä. Aurinko lämmittää kehoani vaikka tunnen palelevani. Kuulen lintusten liverryksen, mutta silmäni eivät tavoita yhtään siivekästä. Melkein tunnen poskellani kuinka pieni perhonen lehahtaa taivaan sineen. Sinne minäkin olen matkalla, mutta minulla on vielä tehtävää. Kädessäni on koppa, se pysyy siinä, vaikka minä kamppailen ja kompastelen, välillä vajoten ja taas nousten. Vaikka saappaani juuttuvat ja jalkani kastuvat, minä jatkan matkaa. Kerään elämänlakkoja matkalla, yksi, kaksi, kolme. Miksi tuo neljäs on niin kaukana? Pienin raskain askelin matka jatkuu. Koppaan lisätään elämänlakka sieltä ja toinen täältä. Osa niistä on vielä raakileita ja osa on jo ylikypsiä, kaikilla niillä on kuitenkin oma merkityksensä. Näen valkoisia tupasvilloja, mitkä hennosti väräjävät tuulessa, ne ovat niin kauniita ja herkkiä, etten raaski kerätä niitä yhtään. Annan vain silmäni levätä niissä. Jokainen niistä on niin samannäköinen mutta kuitenkin erinäköinen. Jokainen niistä on oma yksilönsä, oma itsenäinen kukkanen ja jokaisella niistä on oma tehtävä. Väliin se tehtävä hämärtyy, hukkuukin mutta kun hetki on oikea ja ainutkertainen, se löytyy. Välillä rankkasade piiskaa niitä ja ne kaatuvat mutta nousevat jälleen kun sää poutaantuu. Näin käy elämän- lakoillekkin, osa niistä ei kypsy koskaan, osa tipahtaa pois sateen piiskatessa niitä, osa kerää voimiaan auringosta ja värjääntyy hehkuvan värisiksi kypsiksi marjoiksi. Matkani tuntuu välillä raskaalta, etsin paikkaa mihin istahtaa lepuuttamaan väsynyttä ruumistani. Hetken levon jälkeen jaksan taas jatkaa matkaa. Kulkuni on hidasta ja vaivalloista, väliin upottavaa. Näen kuitenkin edessäni monta elämänlakkaa ja päämääräni on selvä. Näen auringossa kimaltavan hämähäkinseitin, ainutkertaisen taideteoksen, mitä on jäätävä ihailemaan. Uppoudun sen jokaiseen yksityiskohtaan. Seittiin on jäänyt kiinni pieni perhonen, perhosen matka on loppunut siihen. Taideteos on nielaissut sen kitaansa, se on elämän kiertokulkua, missä toiset jäävät ja toiset lähtevät. Saappaani ovat märät ja liejuiset, koppani on puolillaan elämänlakkoja, enempää ei ole tarkoitettu kerättäväksi minun koppaani. Jokainen kerätty marja on palanen elettyä elämääni. Jokaisella marjalla on tarkoituksensa ja jokainen marja on oma ainutkertainen hetkensä tässä elämässä. Osa marjoista on ollut helpommin kerättäviä, osa on vaatinut pitkän ja savisen taipaleen löytäessään tiensä koppaani. Oli marjani raakoja, ylikypsiä tai niitä täydellisen kauniitä yksilöiltä, niiden kuuluukin olla juuri minun kopassani.