Ennen kuin lähden kirjoittamaan asiasta, mikä tämän päivän otsikkona on, niin palaan vielä toiseen aiheeseen. Kauneus tarttuu -syöpä ei kampanjaan nimittäin. Kampanja on saanut alkuunsa siitä, kun hankkeen puuhamiehen ystävä sairastui syöpään. Kun hiukset, kulmakarvat ja ripset ovat lähteneet niin puuhamies soitti ystävälleen ajan meikkiopastukseen. Hän sai idean, että olisi todella hienoa, että syöpäpotilaat saisivat ilmaisen meikkiopastuksen. Se parantaisi heidän elämänlaatuaan ja toisi iloa arkeen. Kampanjan suojelijoina ovat europalamentaarikko Anneli Jäätteenmäki ja meikkitaiteilija Raili Hulkkonen. Hanke kestää 6 kk ja mukana on monia isoja yrityksiä mm. Volswagen ja Docrates klinikka. Tulossa on myös iso muotinäytös joka toteutetaan muotisuunnittelija Martzu Bergin kanssa, malleina toimivat niin syöpäpotilaat kuin tunnetut mallitkin. Lehdistöstä mm. Elle, Ilona ja Gloria ainakin kirjoittavat ko. asiasta kevään ja kesän kuluessa. Kampanjasta voi lukea lisää sekä tilata itselleen aikaa ilmaiseen meikkiopastukseen sivustolta www.bottegaverde.fi. Kannattaa käyttää tilaisuus hyväksi. Itse yritys tarjoaa meikkaajan ja studiotilan meikkaukseen, muutoin he eivät halua itseään sen enemmän esille. Aiempaan kirjoitukseeni viitaten, minusta tämä on hieno juttu. Soisin vastaavanlaisia juttuja joltain toiselta teemaltakin tulevan vielä esiin ja toisiaalta, mielestäni se, että myös sairautena syöpä voidaan nähdä myös ns. positiivisessa merkeissä, ei aina siis negatiivisesti minkä syöpä jo nimenä yleensä saa aikaan. Myös alueellisesti toivoisi tämäntyyppisten juttujen pääsevän ns. "valloilleen", joten kaikki suurimmat kaupungit voisivat ihan alueellisestikin järjestää jotain vastaavaa. Me sairastuneet olemme ympäri maata, paikallisyhdistyksiä on mutta ainakin oman sairauden kohdalla tuntuu että tietty verkostoituminen puuttuu. Ehkäpä en itse ole ollut asiassa niin aktiivinen, täytyisi kuitenkin aina läheteä  Tampereelle jos johonkin haluaa osallistua tai johonkin muualle. Kynnys läheteäkin madaltuu, ainakin silloin, kun kysymyksessä on jotain muuta kun sitä normaalia arkea. Kyllähän minäkin mietien kaikkia kursseja, sopeutumisvalmennusta ym. mutta ne tuppaavat jäämään ajattelemisen asteelle, miksi? sitä en muutoin tiedä. Ehkäpä syy onkin siinä, etten oikein tiedä mihin lokeroon itseni tumppaisin, noin sairastuneena. Olenkos siis suolistosyöpäpotilas...varmaan ja olenkin, mutta mitäs sitten kun on tämä levinnäisyys muihin elimiin. Tietyille ryhmille löytyy helpommin tarjontaa...osa jää vähän hakuteille...tai sitten en vaan osaa etsiä. Pitääkös tätäkin ajatella näin monimutkaisesti?

Riippuva tila, siinä tunnen roikkuvani ja riippuvani, enkä ihan helpolla taida pois päästä! Kyse on tietenkin siitä, että kovalla kohinalla ja vauhdilla itse hoitelen näitä elämän loppumetrien tärkeitä päätöksiä ja asioita. Yksi tämmöinen tärkeä asia on alaikäisen lapsen loppuelämä. Siitä miten se järestetään ym. onkin ihan selvät sävelet ja virallinen taho on asiaa työstämässä, joten sen suhteen asia onkin ihan kunnossa. Sitten tuleekin se iso Mutta. Eilisessä palaverissa paikalla oli iso joukko ammatti-ihmisiä. Puhutaan siis murkkuni hoitavasta tahosta työryhmineen. Oli psykiatrian erikoislääkäri, sosiaalityöntekijä, psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja, oli kaikki kolme tytärtäni ja minä sekä vielä paikallisen tahon teami lastensuojelusta sekä sosiaalipuolelta. Asioita vetvotaan alusta loppuun ja lopusta alkuun, puheenvuoroja jaetaan ja kuunnellaan ja keskustellaan. Mutta niihin asioihin mihin penäämme vastauksia, emme niitä saa. Päätetty on, että murkku muuttaa keskimmäisen lapseni luokse, koska myös toinen sisar on kivenheitonpäässä. Tuleva opiskelupaikkakuntakin on sama ja sisarilla tiiviit läheiset välit. Mutta annas olla kun puhutaan kustannuksista ja rahasta, miten turvata murkun taloudellinen tilanne, mitä ei voi jättää sisaren harteille, kun hänkin vielä opiskelee ja valmistuu sosionomiksi talvella. Eikä osahuoltajien vastuu ulotu taloudelliseen tukeen. Isän taloudellinen tuki jää kaupungin maksamaan pienimpään elatusmaksuun. Kuitenkaan vastauksia emme saa..paikkakunta on nyt eri kun tulevaisuudessa...paikkakunnat riitelevät keskenään kenelle siirtyy sitten vastuu ja hoitava taho. Sosiaalityöntekijä ehdottaa fiksusti toimeentulotukea. No kohta 16 v hakee toimeentulotukea siellä missä asuu eli tyttären ja avecin tulot otetaan huomioon. Kuitenkin pitää hakea isompi asunto mihin koko porukka mahtuu ja onhan sitten opiskelukulujakin. Normitoimeentulotuella luukku on varmasti tyhjä....eikä edes soisi, siihen kesto paperirumbaan kenenkään joutuvan. No vielähän minä olen täällä, mutta kaiken järjestämiseksi päätöksiä pitäisi olla eikä niitä voisi ihan vuosikausia odottaa. Riippuva tila missä kaikki puhuvat mutta kukaan ei kuitenkaan sano mitään. Vois...kerrankin kun pyytää apua niin tätä se sitten on....ei oota ihan kun leipähyllyllä. No kaipa näitä puidaan ja pähkäillään ja kai ratas toimii vaikkakin tosi hitaalla. Pinnani taitaa katketa aiemmin:)

Summarum....tyhjän saa pyytämättäkkin. Itselle tulee tunne, ettei yhtään keskustelua enää, ei jaksa. Ei hyödytä eikä siis jaksa kun se isopyörä on niin h.i.d.a.s. pyörimään. Siellä lopuksi sanoinkin, että jos minä en näitä hoida tai ennätä hoitaa niin joku ne jotuu hoitamaan kuitenkin. Aina se edessä on, mutta ehkäpä se onkin niin, että ei saa olla liian aktiivinen. Jospa se on helpompaa kun jättää kaikki toisille, pahus vaan kun itse olen niin pöhkö ettei oikein osaa. Kun on yksinhuoltajana katrasta vienyt eteenpäin, on tottunut järkkäämään ja luovimaan ja ottamaan selvää. Onhan mulla nyt avecci mutta, uusioperheessä lasten ollessa vähän vanhempia yhteisen elon alkaessa ja molemmilla niitä on, ei sen toisen puoliskonkaan suhde lapsen loppuelämän kasvattamiseen ole ihan selvä. Varsinkin kun murkkuiässä sitä toista puolta ei tahdota sitten hyväksyä muutoinkaan.

Tämä kirjoitus on hyvin henkilökohtainen ja avoin. Kuitenkin sen ehkä tuleekin olla niin. Nämä ovat asioita, mitä monikin henkilö joutuu pohtimaan. Kun ydinperhettä ei ole, sitä aitoa ja alkuperäistä, tilanteet ovat ihan erilaisia. Joudutaan tekemään monia ratkaisuja, kipeitä ja vaikeita. Joudutaan käyttämään paljon eri tahojen yhteistyötä jotta kaikki on virallista ja oikeaa. Kuitenkin, asian kanssa ollaan yksin. Apu tuntuu kovin pineltä hippuselta, vähän kun etsisi sitä neulaa heinäsuovasta. Kuitenkin, eteenpäin on matka. Silti ja varmasti aina, tunnen vain iloa näistä päivistä ja tulevista päivistä. Vaikka se väliin takkuaa ja vie minulta suunnattomasti voimaa ja energiaa niin pienen hengähdystauon jälkeen jaksan taas.......:)