Palanen kirjasta Hiljaisuuden Lapset/ Torey Hayden

"Ihmisen mieli on aika hassu juttu. Kun meille tapahtuu jokin todella iso asia, se yleensä pysyy isona siellä meidän mielessämme, eikä siitä tule kunnon muistoa ennen kuin me puhumme siitä. Mieli ei tunnu yksin kykenevän käsittelemään isoja asioita ja litistämään niitä muiden muistojen joukkoon. Meidän on puhuttava niistä. Puhuminen auttaa meitä järjestämään tapahtuneita asioita - auttaa meitä ymmärtämään, mitä tapahtui ja miltä meistä tuntui ja mitä me teimme. Aivan kuin meillä olisi keskellä makuuhuoneen lattiaa iso kori täynnä puhdasta pyykkiä. Se vie paljon tilaa. Sen näkee joka kerta kun astuu huoneeseen ehkä siihen kompastuukin, jollei ole varovainen. Mutta jos pyykit järjestää - laskostaa pyyhkeet ja käärii sukat rullalle - silloin kaikki on helppo korjata pois ja laittaa siististi paikoilleen. Puhuminen tekee samaa ajatuksille. Se auttaa korjaamaan meille sattuneita asioita, niin etteivät ne ole aina tiellä, kun ajattelemme. Tämä ei koske pelkästään pahoja asioita. Se koskee kaikkia isoja asioita, myös todella hyviä. Jos esimerkiksi voittaa miljoonan, niin silloin haluaa ensimmäiseksi kertoa siitä kaikille, vai mitä? Siitä haluaa puhua ja sitä haluaa muistella kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten, kunnes tottuu ajatukseen, että on nyt sellainen voittajamiljonääri. Sama juttu, jos sattuu jotain pahaa. Jos esimerkiksi kaatuu pahasti pyöräillessä, siitä haluaa kertoa ihmisille, eikö haluakin? Haluaa kertoa, miltä se tuntui ja mitkä kohdat itsessään satutti, selostaa aivan tarkkaan, miten onnettomuus tapahtui. Niin me käsittelemme isoja asioita. Me puhumme niistä, kunnes kaikki asettuu järjestykseen meidän mielessämme. Sen jälkeen ne eivät enää ole enää isoja asioita. Lopulta ne alkavat tuntua suurin piirtein tavallisilta muistoilta emmekä me enää ajattele niitä koko ajan. Me emme unohda niitä. Emme koskaan unohda, että voitimme sen palkinnon tai että sinkouduimme pyörän selästä, mutta niistä tulee vain tavallisia muistoja. Ne eivät enää vie kaikkia ajatuksiamme, aivan kuten se pyykkikori ei enää vie koko tilaa makuuhuoneen lattialla, kun vaatteet on pantu komeroon. Silloin me voimme keskittyä taas niihin asioihin, mitä elämässämme tällä hetkellä tapahtuu, ja lakata murehtimasta menneitä." 

Kirja käsittelee ja kertoo valikoivasta puhumattomuudesta ja on ihan tosi juttu. Kirjailialta on muitakin samaan aihepiiriin liittyviä kirjoja. Tämä kohta oli kirjoitettava tähän siksi, että ihan niin kuin tuo puhuminen toimii samoin tämä blogin kirjoittaminen. Niin hyvässä kuin pahassakin, niin isoissa kun pienissäkin asioissa. Minä kirjoitan, jotta asiat asettautuvat mielessäni, kirjoitan myös koska haluan jakaa näitä tunteita ja tuntemuksia. Kirjoittamalla asiat saavat muodon ja piirtyvät paperille, tosin tässä tapauksessa näytölle mutta ne myös järjestyvät päässäni ja asettuvat sinne omaan lokeroonsa. Monesti tuntuu, että kirjoittaakohan sitä jo liikaakin itsestään. En tiedä, mutta ehkäpä tämä on kohdallani se oikea tapa. Kirjoitanhan kaiken vapaaehtoisesti ja oman tahdon alla, enkä osaa ajatella, paljastaako liikaa itseään. Miksi en paljastaisi? Sitä vaan on aidosti oma itsensä eikä tarvitse muuta ollakaan. Ehkäpä myös on niin, että asioiden käsittely näin antaa näille kipeille asioille juuri sellaisen muodon, että vähitellen ne muuttuvat vähemmän kipeiksi asioiksi, eivät siis huku eivätkä hävitä, mutta kenties sattuvat vähemmän.

On äitienpäivä viikonloppu. Huomenna lauletaan onnittelulaulua sisarelle keskellä vanhaa kulttuurimaisemaa. Koolla on läheisten joukko jälleen. Varmasti pajon tunteita, niin iloisia kuin haikeitakin. Sunnuntaina nuoriso tulee kyläilemään ja tietenkin täytyy omaakin äitiä muistaa. On myös aika "jännä" ajatella, että on myös tyttären ensimäinen äitienpäivä. Muistan hyvin kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa, siinä pienessä kyläkoulussa. Siellä pidettiin joka äitienpäivä juhlat äideille. Me oppilaat keräsimme valtavat määrät sini- ja valkovuokkoja, juhlasali koristeltiin ja ohjelmanumeroita oltiin harjoiteltu ahkerasti. Kun vanhemmat saapuivat koulun eteiseen, oppilaat laittoivat pienen sini- ja valkovuokoista kootun kimpun äitien rintaan kiinni. Kaikki naiset kukitettiin näin. Joka vuosi esitin yksinlaulua juhlasalissa koko kansan edessä, opettaja säesti urkuharmoonilla. Yleensä myös esitettiin joku näytelmä missä olin myös aina mukana. Tilaisuuden päätti aina tietenkin yhteinen kahvitilaisuus. Ne olivat ihania tilaisuuksia ja nyt ajatellen, kyllä opettajamme olivat hyvin aktiivisia järjestämään kylän yhteisöllisyyden nostattavaa joukkohenkeä. Opettajia nimittäin ei ollut kuin kaksi ja enkun ope joka kävi toiselta paikkakunnalta antamassa vain enkun tunnit. Myös joulujuhlat olivat aina suuria tilaisuuksia ja paikalla oli tietenkin suurinpiirtein koko kylä. Tänä päivänä ei ihan taideta tuollaiseen päästä vaikka kevätjuhlat ja joulujuhlat vielä joissain kouluissa järjestetäänkin.

*************************************************************************

Äiti nauraa meidän nauruamme,

vuodattaa kyyneliämme,

pelkää pelkojamme,

elää ilojamme,

murehtii murheitamme.

Äiti vastaa rakkauteemme

ja jakaa toiveemme ja unelmamme.

-Julia Summers