Sitä on tässä elämässä läsnä mutta kuitenkin on poissa. Mieli aistii, keho tuntee, silmä näkee ja korva kuulee, silti hetkittäin on kuitenkin jossain muualla. Toisiaalta on hassua ajatella, että voiko ihan oikeasti olla "kahdessa paikassa yhtä aikaa". Voi kuitenkin. Fyysinen läsnäolo on todellista vaikka mieli olisikin ihan muualla. Sairauden tässä vaiheessa se on ehkä kaikkein pelottavinta. Asettautuu paikkaan, aikaan ja hetkeen silti kuitenkin takaraivossa on ajatus kuinka pitkään. Vaikka kuinka yrittää "puhdistaa" ajatuksensa niin ne ovat kuitenkin. Tietenkin se on ihan luonnollista, luulisin, kuitenkin toivoisi ettei näin olisi. Näennäisesti "normaali" elämä on kuitenkin "epänormaalia" elämää.

Usein kysytään, miten voin ottaa tämän tilanteen näin. Puhua siitä, kertoa siitä  olla ja elää sen kanssa. Toisiaalta ei ole vaihtoehtoja. Asiat on hyväksyttävä edes jollain tasolla itse ja muodostettava loppuelämä sen mukaisesti. Jos näin ei toimisi, voisi varmasti vain heittää hyvästit kaikelle, jäädä sänkyyn makaamaan, muuttua flekmaattiseksi zombieksi ja nukahtaa pois. Hyväksyy vaikka ei kuitenkaan hyväksy, toteaa vain.  Kuitenkin juuri siksi on usein hetkiä jolloin on läsnä ja samalla on poissa. Silloin ajatus karkaa afääreihin ja kaikkea ajattelua siivittää alakulo, murhe lopullisuudesta. Sairauden tässä vaiheessa usein puhutaan ja kysytään elinennustetta. Olen miettinyt, onko helpompi jos tietää jonkin aikahaarukan mikä on vielä jäljellä? Vai onko helpompi näin, kun ei tiedä mitään? Itse en osaa tuohon sanoa mitään. Jos sanottaisiin, että aikaa on puoli vuotta. Yrittääkö sitä silloin elää monta vuotta siinä puolessa vuodessa? Kuitenkin elämämme hetkessä, vaikka kuinka ottaisin pikastartteja niin aika on tässä ja nyt.

Tottahan toki ihan terve ihminenkin on läsnä ja poissa. Jos nyt ajatellaan ihan työssäkäyvää ihmistä, niin varmasti välillä on päiviä, että fyysisesti on työssä ja mieli on kuitenkin ihan jossain muualla. Tilanteet ovat kuitenkin hieman erilaisia, siihen mitä minä yritän tässä kirjoittaa. Juuri tällä hetkellä olen kuitenkin hyvin fyysisesti läsnä. Istun jälleen terassillani ja linnut laulava, aurinko paistaa kirkkaasti ja lämpimästi. Ensimmäiset kukanalut nostavat hennosti päätään, onnistumisen elämyksiä tänäänkin. Istuttamani kukan siemenet ovat jo aluillaan...olisikohan viherpeukaloni paikka siirtynyt oikealle paikalleen:)

SILMÄNRUOKAA!