Tänä aamuna mieleni on ollut hieman alavireinen. Olen yrittänyt tarkastella elämäni kulkua viimeisen vuoden ajalta, olen myös miettinyt, pitäisikö jokin olla toisin. Moiseen pohdiskeluun, ei mitään syytä ole, mutta joskus vain tuntuu, että sitä vain mennä porskuttaa päivästä päivään ja vielä vähän niin kuin laput silmillä. Millaista on, kun elämän päätarkoitus on sairastaa? Onhan se kutakuinkin normaalia elämää, kotona touhuamista, olemista vaan. Millaista on, kun tietää, ettei tervehdy koskaan? Kutakuinkin, sitä tavallista elämää iloineen ja suruineen, erona kuitenkin on se, ettei ole minkään uuden alkua eikä loppua. Kiittäähän sitä jokaisesta päivästä mikä on takana ja mikä on edessä. "Kaihomieli ja surusilmä", sillä päivittäin mielen täyttää tietty kaiho ja silmissä ja sydämessä asuu suru. Ne ovat tehneet oman lokeron niin aivojen uumeniin kuin johonkin, mikä asuu syvällä ihmisen sisällä. Tietenkin tulee tunne, suuresta melankoliasta.  Ehkäpä kyse onkin siitä? Monta tärkeää asiaa on elämästä pyyhkitynyt pois vajaan kahden vuoden aikana, monta asiaa on tullut myös tilalle. Tavallaan myös itsensä on lokeroinut tiettyyn lokeroon, mikä sulkeutuu ihan omaan maailmaansa. Siinä lokerossa mennään epätavallisuuden tavallisuudella. Vaikka itse olen kohtalaisen aktiivinen menemään ja tekemäänkin kaikenlaista sekä tapaamaan tiettyjä ihmisiä ja ystäväiä niin kuitenkin sitä myös tavallaan on "erakoitunut". Varmasti jos tietyt ihmiset eivät "lempeästi patistaisi" minua liikkeelle, nyhjäisin kotona aamusta iltaan. Luulen, että sen jälkeen kun kävi ilmi ettei toiveita parantumisesta ole tämä "erakoituminen" alkaa olla se "vallitsevin" tilanne. Ehkäpä näin pitää ollakin? Voihan se olla valmistautumista myös siihen tilanteeseen, kun jäädään vain vuoteeseen. Luopumisen tuskaa, tuskaista luopumista.

Tiedä sitten, tuntuu, ettei tämän päivän kirjoituksessa ole taas mitään järkeä! Jospa siis se järki, on jonain päivänä vähän "jäässä" ja olisi vaikka huomiseen mennessä sulanut, onhan luvattu lämmintä. Auringon säteiden odotuksessa:)