Tällä viikolla olen käynyt itseni kanssa selkeästi sisäistä kamppailua. Viikko on ollut täynnä enemmän väsymystä, voimattomuutta, kolotusta ja kipuilua. Fyysiset voimavarat tuntuvat kadonneen kokonaan ja psyykkinen minäni on tehnyt työtä sen kanssa. Kyseessä taitaa olla kahden sisäisen minäni mittelö. Toinen minäni valaa päiviin positiivisuutta kaikesta huolimatta toinen minäni kampeaa vastaan ja kuiskuttaa luovuttamisen sanoja korvaani. Voipi olla, että kyseessä on jälleen yksi henkinen kriisi. Kriisi siitä, onko aika mielen luovuttaa ja entistä nöyrempänä ottaa vastaan se mikä on tullakseen. Miellän sen kriisiksi siksi, että muutos entiseen tuntuu tapahtuvan kovin nopeasti enkä tunne ehtiväni käsittelemään asiaa niin nopeasti mielessäni. Pähkäilevään tapaani pääni työskentelee ajatuksen kanssa koko ajan. Tarpeeksi kelattuani ja pohdittuani yleensä tulen johonkin lopputulokseen ja sen jälkeen on  helpompi jatkaa siitä mihin on jäänyt. Tuntuu jälleen hassulta kirjoittaa siitä näin. Totta on kuitenkin se, että mihin tulokseen pääkopan työskentely sitten johtaakin se on jatkon tie. Minun ei ole helppo ajatella, että luovuttaisin. Olen taistelija tyyppi ja sitkeästi kiinni tässä päivässä ja hetkessä. Luovuttaminen yleensä merkitsee totaalista luovuttamista ja sen jälkeen ei liene enää toivoa. Henkinen luovuttaminen merkitsee asioiden todellista hyväksymistä ja hyväksyntää siihen, että tässä kaikki oli. Yleensä luovuttamisen jälkeen elinpäivät lyhenevät huomattavasti. En tiedä itsekään vielä ajattelenko noin radikaalia luovuttamista, ehkäpä ajattelen, että lakkaan hangoittelmasta vastaan. Nöyrryn. Voihan olla, että huomenna olotila on paljon parempi jo, jos vaikka tämä matalapaine saa mielen matalalle myös. Kuitenkin nämä ovat hyvin todellisia tuntemuksia ja sellaisia joita ei tässä mittakaavassa ei ole aiemmin ollut. Kun oma fyysinen olemus kokee muutoksia se heijastaa muutoksia myös psyykkiseen minään. En vielä tunnista itseäni omasta uudesta minästäni ja emme ole tehneet vielä sinunkauppoja, katsotaan syntyykö niitä vai jäämmekö Teitittelyn asteelle.

Jos vaikka ajatukseni ovatkin nyt hyvin pohdinnalliset olen iloinen, että tuleva viikonloppu antaa päänupille muuta ajateltavaa. Onneksi on ystävät, jälleen kerran. Edessä amerikan autojen cruisin mihin mennään porukalla...letka-ajoon ym. Ennen kokoontumista olen pyytänyt porukan meille kevyelle iltapäiväaterialle. Hyvä ruoka....parempi mieli:)