Ei pitäisi nukkua päiväunia, meinaa mennä koko päivä pieleen ja on nukuksissa koko päivän. No nyt kuitenkin sen verran hereillä, että pääsin kirjoittelemaan sitä mitä koko päivän on pitänyt. Näin kesäloma-aikana tietenkin saan olla kotioloissa altavastaajana ja näin ollen ei omalla koneella, mikä tärkeä on. No murkku käyttää hyväkseen piuhatonta yhteyttä ja vie reissuilleen koneen mukanaan, mutta eipä haittaa onnistuu se tälläkin vaikka välillä vähän kangerellen. Eli jos jotain ihmeitä on niin tällä voi onnistua melkein mikä vaan:)

Ensinnäkin täytyy jälleen kiittää Teitä kaikkia ihanista kommenteista ja siitä, että jaksatte ja haluatte kulkea mukana tällä polulla. Olette minulle tosi tärkeitä ja rakkaita jokainen ja on ihanaa, kun uusia ihania viestejä ja yhteydenottoja tulee. Itse ajattelen aina, että kirjoitukseni ovat ihan tämmöistä pöytäkirjoittelua, mutta Te kaikki teette tästä niin äärettömän arvokasta, etten tahdo malttaa pysyä koneelta edes poissa.

No kuitenkin kun otsikkona on ennemmin tai myöhemmin viittaa se johonkin mitä olen jälleen useaankin kertaan pohdiskellut. Olen siis mietiskellyt sitä onko helpompaa kun tietää kuolevansa niin kuin minä tähän sairauteen, vaikka ajankohtaa ei tiedä? Vai onko helpompaa kun kuolema tulee yhtä´äkkiä ilmoittamatta ja jättämättä sen kummempaa valmistumisaikaa? Nämä mietinnät ovat olleet pinnassa lähinnä siksi, kun on ollut pakko viranomaisten kanssa toimia noissa murkkua koskevissa asioissa, vaikka kaikki eivät ole sairauteeni suoraan liittyneetkään. Kuitenkin sairaus sivuaa niitä kaikkia kaiken aikaa. Tietenkin se, että kuoleman ajankohtaa ei tiedä, tietää vain sen olemassa olon antaa aikaa valmistautua siihen. Kuitenkin, miten sitten kokee voivansa valmistautua sellaiseen, minkä tietää tulevan muttei tiedä koska? Tietenkin henkinen valmistautuminen ja toisiaalta myös fyysinen on hyvin pitkälle tehty, mutta riittääkö se? Ei kai koskaan voi olla valmis. Sattumoisin seurasin palstan kirjoittelua ko. asiasta, lähinnä siitä miten voi suhtautua siihen kun raavaat miehet rupeavat puhumaan enkeleistä ym. Kommentit olivat melko haastavia, näin meikäläisen vinkkelistä katsottuna. Useissa puhuttiin, että kuolema on luonnollinen asia ja tulee jokaisen eteen, niin no, tottahan tuo on näin tapahtuu. Kukaanhan meistä ei voi sitä välttää se tulee ennemmin tai myöhemmin, mutta mietin sitä, miten siihen voi suhtautua ns. kevyesti. Ehkäpä se ei ole niin lähellä jos ajattelee, että kaikki ajallaan ja paikallaan.....tosipaikan tullen, keveys on siitä kaukana. Vaikka itse oman tilanteeni hyväksynkin, en silti voi suhtautua siihen kevyesti, että joskus se kuitenkin olisi edessä. Nyt kuitenkin ollaan jo loppukiri matkalla ja sille en vielä olisi halunnut, mielummin olisin ollut startissa tai edes puolivälierissä tai mitä ne nyt sitten ovatkin. Läheisten vinkkelistä katsottuna se että tietää, antaa aikaa valmistautumiseen, hyväksymiseen ja kasvamiseen ajatukseen, että näin on. Kuitenkin luulen, että ihan lopullista hyväksyntää ei voi tai tahdo antaa, ennenkuin kaikki on ohi sillä sitä toivonkipinää pitää yllä viimeiseen asti.

Vaikka kirjoittelin näinkin synkistä pohdinnoista, ei mielini ole mitenkään synkkä eikä edes apea. Tämä vain on mietityttänyt minua näiden omien asioiden kautta. Mieleni on hyvä samoin vointini ja elämänhaluni ei ole hukkunut mihinkään. Motolla positiivisesti eteenpäin vaikka pienin askelin!!!!! Rakkaudella Eija