Eilen tuli taas nukuttua oikein urakalla. Ilmeisesti lääkkeet sen verran vaikuttavat, että säännönmukaisesti iltapäivällä on mentävä torkuille, tosin torkut venähtävät yleensä tosi pitkiksi. Muutoinkin jonkinasteinen paikalleen "jämähtämisen" tuntu on itselläni. Edelleen huomaan, että siirrän montaa asiaa seuraavaan ja sitten sitä seuraavaan päivään. Lieneekö syy se, ettei mukamas ole pakko tehdä juuri nyt. Muutoinkin tuntuu, että ymmärrän paremmin mm. monia entisiä hoidettavianikin ja heidän aloitekyvyttömyyttään. Kun päivät jämähtävät tasaisiin uomiin ja kulkevat samoja polkuja niin kyllä siinä oma aloitekyky heikkenee. Heille tärkeintä oli päivän rytmi mikä kulki käsi kädessä aterioiden kanssa, päivän ainoa odotus oli ruokailutilanteet. Useimmille viikon kauhuhetki oli saunotuspäivä sillä jostain syystä useat vanhemmat asukkaat eivät pidä peseytymisestä. Monelle mielenterveyskuntoutujalle ja vanhuuden sairautta poteville vaatteet muodostavat turvan sekä lämmön ja vaatekerroksia puetaan usein montakin kerrosta päällekäin, osa tästä turvasta hukkuu kun pesupäivänä joutuu paljastamaan itsensä ja pukemaan puhdasta päälle.

Sairaus vaikuttaa minuuteen. Osa oma entisestä itsestä hukkuu pois ja uusia piirteitä tulee tilalle. Syöpä on usein sairaus mikä ei näy kovin hyvin ulospäin, muutos tapahtuu sisällä. Ulkoisesti voi olla kutakuinkin entisenlainen aika pitkäänkin jos ei nyt lasketa sitä, että käyttää peruukkia koska omia hiuksia ei ole. Tietenkin riippuu paljon siitä, mikä syöpä on kyseessä, mutta ainakin nämä sisällä kasvavat möröt ovat ulkoisesti näkymättömissä. Kuitenkin tahti hidastuu ja hiipuu, ajankäytön suunnittelemattomuus, odottaminen, jännittäminen ja pelko vaikuttavat mieleen ja muuttavat käytöstä ja siten myös olemusta. Kaikessa on mukana tietty "alistuminen" ja "pysähtyminen". Kovasti koitan tutkia omaa itseäni ja sitä, mikä on muuttunut entiseen nähden. On vaikea suoraan erottaa mikä on muuttunut, mutta jollain tavalla itse tietää ettei ole se ihan sama ihminen kuin ennen. Eipä kaikki muutos aina ole pahasta. Sairaus on myös tuonut mukanaan monta hyvääkin asiaa. Ehkäpä se on antanut myös viimeisen silauksen sisäiselle kasvulle ja monin tavoin myös se on rikastuttanutkin elämää sen uusin piirtein. Se on avannut monia sellaisia ovia mitä ei aikaisemmin ole tiennyt olevan olemassakaan, se on myös luonut ihania ystävyyssuhteita ja yhteenkuuluvuutta. Turha kiire on jäänyt pois, voi miten siitäkin voi nauttia. Ennen oli aina kiire. Kiireellä töihin, kotiin, kouluun, arkiaskareisiin...on kiire vaikka ei kuitenkaan ole kiire. Samaan ilmiöön törmään joka kerta kun käyn kaupungissa. Askel tihenee toisten tahtiin, ihan kuin olisi kauhia hätä ja hoppu jonnekkin, autoillessa käy samoin, moottoritiellä ajaessa sallittua nopeutta on jollakin aina kiire ja ohi on mentävä. Joskus on tervettä pysähtyä, olla hiljaa ja kuunnella, sitä voi kuulla ihan odottamattomiakin ääniä ja fiiliksiä...samoin kun on tervettä pysähtyä ajattelemaan elämää ja hetkeä tässä ja nyt.