Oloneuvoksena olemisessa on se hyvä puoli, ettei "muka" pitäisi olla kiirettä mihinkään. Eikä ihan oikeasti olekkaan, sillä kiire on sana mikä on unohdettu ja kuoppaan kaivettu. Mikäs kiire sitä mihinkään, valmiissa maailmassa...lienee sanonta. No en tiedä onko se oma maailma aina niin "valmis", mutta kyllä sitä kerkee vähemmälläkin hopulla ja kun ei tee hoppua niin ei ole kiirekkään. Päiviän ehdottomia kohokohtia ovat viikon aamut. Hiljainen heräily omaan tahtiin, omat aamuiset rutiinit (sillä niitä on). Köpsöttely yöpaidassa ja kylpytakissa (yleensä useamman tunnin), aamun pillerit pöydälle ja ensimmäinen suuhun, kelloon vilkaisu sillä aamupalan saa aloittaa vasta reilun puolen tunnin päästä siitä pillerin popsimisesta. Sitten seuraa se seuraava valinta, nostaako tietokone pöydälle vai valitako kirja tai lehti. Totuus on kuitenkin, että poikkeuksetta pöydälle leväytetään joko kirja tai lehti ja sitten funtsitaan, mikäs sitä tänä aamuna maistuisi. Se mikä maistuisi ei ole ihan itsestään selvä valinta. Nykyään aamupala koostuu mehusta (pakastettu itse  tehty sekamehu on kohta jo loppu), hedelmät, väliin leipä (maistuu nykyään tosi harvoin) ja viili tai jogurtti (sekin maistuu nykyään tosi harvoin). Totuus on siis, että pitkäksi venähtänyt kahden tunnin aamupalani koostuu usein miten mehusta ja eri hedelmistä, kuitenkin saan käytettyä sen syömiseen (totuus lukemiseen ja syömiseen) vähintään kaksi tuntia. Mitä siis tarkoittikaan sana kiire?

Koska olen lukenut noita eri lehtiä roppakaupalla tässä muutamina päivinä, olenkin bonganut sieltä täältä uusia makuja aamupalaan. Nyt on pakko kokeilla toimiiko vanha monitoimikoneeni enää lainkaan,  sillä sauvasekoitin on lahjoitettu tyttärelle ja muutamia ohjeita löysin mihin ko. laitteita tarvitsisin. Jos ikäloppu vanha kone ei toimi, täytyy mennä ostamaan uusi, jotta saan uutta puhtia aamuihin ja aamupalan sisältöihin. Lähinnä aamupalan sisältö kaipaa uusiutumista ja makuja mitkä maistuisivat, joten sain ihan uuden innostuksen kokeilla uutta, muita rutiineja tai kaavamaisuuksia en halua muuttaa. Lökölököaamut ovat ihania ja muistot ovat muiltakin ajoilta, kun oli kiiruhdettava töihin ja vietävä nuorin hoitoon matkalla sekä tarkistettava, että kahdella koululaisella oli aamupalat, kellot, koulutarvikkeet ja välipalat valmiina. Sitten olikin jo kiire töistä hoitoon hakemaan nuorimaista, kauppaan ja kotiin valmistamaan ruokaa sekä tarkistamaan koululaisten läksyjä sekä muita arkisia aherruksia ja nehän eivät äidiltä lopu ennen iltaa.  Silloin oli joskus kiire ja väsykin, mutta sitä ei näytetty eikä siitä puhuttu. Äiti jaksaa koska sillä on duracell paristot ja pitkä pinna. Siksi lökölököaamut ovat parasta mitä tiedän....ne ovat minun omia.

No se kaavamaisuus on kyllä ihan päivittäistä. Jotensakin huomaan, että teen vaan asiat aina vähän saman kaavan mukaan. Eikä se koske mitenkään vaan aamuja vaan ihan oikeasti yleensä kaikkea. Osa siitä lienee perimän tuomaa....on opittu tekemään näin ja se on sisäänkasvanut myös itseen kiinni niin että näin sitä tekee edelleenkin. Oppimista on sekin, että tietyistä kaavamaisista piirteistä koittaa (ainakin yrittää) opetella pois....tai ainakin vähän, edes pikkasen muuttaa sitä, ettei se ole kaavamaista..tai muka ei ainakaan pitäisi. Toisiaalta mitäs siitä, jos vähän on kaavoihin kangistunut eipä sitä tiedosta kaiketi kun itse mukamas...miksi siis täytyy taas noi ikkunat pestä?