Päivä on alkanut hyvin vaikka kelloni ei soittanutkaan aamusella silloin kun piti. Tiedä mitä olin siihen mahtanut laittaa, mutta näin niin hyvää unta, etten malttanut herätä. Ei muutoin mitään hätää, mutta piti keretä labraan ennen klo 11 ja tiettävästi aamuni venyvät aina, joten sain poiketa aamurutiineista ja pääsin kun pääsinkin ajoissa matkaan. Halusin mennä sinne kävellen vaikka minulla onkin oikeus käyttää taksia myös näihin matkoihin. Kuitenkin ilma on niin kaunis ja pyrin siihen, että edes joka päivä pienen kävelylenkin teen niin tulipa sitten sekin tehtyä ja nautinkin kävelystä kovin, kun malttaa olla askeltamatta liian kovaa. Viime yö oli sinänsä muutoinkin ihmeellinen, etten herännyt kertaakaan koko yön aikana ja nukuin todella hyvin. Eilen kyllä olikin kyläsillä lähimmäisiä koko päiviä ihan ehtooseen saakka joten päivä ja ehtoo meni mukavasti seurusteltaessa. Tänään ei aamulla edes ollut kuumetta (en kyllä mitannut) mutta vointi oli paljon mukavampi, eilen aamulla mittari näytti 39 astetta jo kello 6.00 aamulla.

Ct-kuvaus on keskiviikkona ja lääkäri sitten perjantaina 8.10 iltapäivällä, molemmat vanhemmat tyttäreni ovat näiltä näkymin tulossa mukaani vastaanotolle. Itse pohdiskelin lähinnä sellaisia asioita, että mihinkään suurempaan operaatioon en taida enää olla suostuvainen. Oikeastaan taisin ajatella, että en ole suostuvainen oikein enää mihinkään, mutta avecin kanssa kun jutustelin niin hän taisi pyörtää vähän ajatuksiani toiseenkin suuntaan. Kuitenkaan, mihinkään suurempaan en taida enää ryhtyä ja voi olla ettei sellaisia enää minulle edes ehdotellakkaan. Pääasia on kuitenkin, että saadaan jotain tietoa tämän hetkisestä tilasta ja selvitettyä se, onko sisällä jonkinlaista vuotoa tms. Lisäksi on vain vahvistunut se tunne, että kotona haluan olla mahdollisimman pitkään. Niin pitkään kun vaan itse pääsen jonkun verran omia toimiani hoitamaan, on ihana ajatella, että saa olla kotona. En koskaan ole pitänyt sairaaloista, enkä ole niissä juurikaan ollut paitsi silloin kun  olen saanut tiputuksia. Itselleni on tärkeää se, että saan olla omissa oloissani ja tutussa ympäristössä omine juttuineni. Minut tuupertaisi se, että joutuisin makaamaan sairaalassa pitkiä aikoja. Pitkien tippojenkin aikana olo oli aina yhtä tuskaa, kun vain odotti että pääsisi kotiin. Sitten kun on varsinaisen saatokohdan ajankohta niin luulen niin itseni kun lääkärien ja läheisteni tietävän, milloin on aika siirtyä saattohoitokotiin. Silloin tilanne on toinen ja itsellekin hyväksyttävä, silloin on aika siirtyä viimeiseen etappiin.

Mieleni on kuitenkin edelleen hyvin rauhallinen. Olen kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvin onnekas, kun minulla ei mitään niin suuria kipuja eikä kremppoja ole. Lääkkeet auttavat hyvin ja pystyn kuitenkin toimimaan ja tekemään asioita itse ja nauttimaan ihan näistä tavallisista päivistä. Vaikka voinnin suhteen suunta ei ole ylöspäin on se kuitenkin ihan siedettävän mukavaa vaikka mukaan mahtuukin huonoja päiviä. Huonot päivätkin kuuluvat asiaan ja nyt kun on oppinut, että tärkeintä on omasta hyvinvoinnista huolehtiminen niin sitä ottaa asiat aika rennosti. Kaiken ei tärkeän siirtäminen seuraavaan päivään  on ihan suotavaa ja sen seuraavankin päivän jälkeen on vielä se seuraava.