Tässähän tätä mennä pyöritellään päivästä toiseen, pienin askelin, mutta kumminkin. Olotila on "vakaantunut" kohtuullisen mukavaksi, kun on päässyt päällepäsmäriksi tuon uuden kipulääkemäärän kanssa ja pääkin rupeaa sen kohtuullisesti hyväksymään. Hieman tokkurassa kokoajan ja valvelillaolo aika kapenee entisestään, mutta hyvä näin. Kipupäiväkirjan täyttökin on jotenkin helpompaa nyt, ehkä kivunmittarit itsellä ovat asettautuneet paikalleen ja realistisemmin arvioi omia tuntemuksiaan.

Kuitenkin itsellä on kovin turhautunut olo. Tuntee itsensä lähinnä hyödyttömäksi. Mietin väliin, olenko taakka muille, hyödytön hyödyke. On olemassa, mutta ei oikein mitään muuta...on siis vain. Asia ei varmaankaan ole näin, mutta itselleni on vain tullut sellainen tunne. Kun ei oikein jaksa mitään, päivät ovat vain olemista eikä itsestä ole mitään hyötyä mihinkään. Muiden elämä jatkuu normaalien kuvioiden mukaan, itse kulkee siinä mukana vähän kuin sivupyöränä. Mikään ei varmasti muutu, vaikka itseä ei enää olisikaan, muiden päivät menevät heidän omien kuvioidensa mukaan edelleen. Onhan se outoa, että on vain, odottaen sitä viimeistä hetkeä, vailla mitään päämäärää paitsi jos päämääränä  pidetään omaa kuolemaa. Ajatuksena se on kammottava, mutta sehän on täysin totta. Kun lääkärin kanssa keskustelin niistä elämän viime hetkistä, kysyin häneltä, pystyykö hän sanomaan mitään aikaa milloin keho ei enää kestä. Hän esitti vastakysymyksen minulle, mitä itse olet mieltä? Kerroin, että olen aika realistisesti ajatellut tämän asian ja oma aikajanani on aika lyhyt vain parisen kuukautta. Hän ei siihen mitään sen enempää sanonut kuin sen, että hyvä kun olet ajatellut realistisesti. Vaikka läheisille kerronkin omista fiiliksistä ja siitä, mikä tilanne on nyt, luulen että ehkä kuitenkaan en ole taaskaan kertonut kaikkea. En ole ihan varma:) Vaikka itsestä tuntuu, että aikaa on muutama kuukausi, ei näin välttämättä ole. En tiedä pitäisikö sitä sitten enemmän puhua, että aika on aika kortilla. Toisiaalta, mitä se hyödyttäisi ja ketä? En tiedä mistä moiset mietteet taas pääkoppaani ovat tulleet, edelleen tunnen olevani lähinnä hyödytön taakka muille. Kuitenkin on lohdullista tietää, että elämä jatkuu normaalisti ja jokaisen omien kuvioiden mukaan, olkoonkin se oma aikajana ihan mitä sattuu.

Päivien pyörteissä ajatuksissa kyllä paljon enemmän on oman ajan loppuminen. Sekin on tyhmää ja hullua, mitä sitä miettimään, päättyy kun sen aika on. Ei sitä kuitenkaan voi olla ajattelematta, tilanteessa kuin tilanteessa, onko sitä omalla kohdalla vielä huomenna tai ylihuomenna. Taidan olla tullut mökkihöperöksi kun oman itseni kanssa vietän aikaa suurimmat osat päivistä, mukana voi olla myös ripaus turhautumista ja ehkä masennustakin. Tosin kyllä en ole koskaan kokenut olevani masentunut mutta jos tämä onkin sitä kaamosmasennusta, tukeudun siihen ajatukseen, sittenhän on jokin syy...vaikka huonompikin.

Tismalleen kaksi vuotta sitten oli se päivä mikä muutti koko elämäni suunnan, pyöritti sen uuteen muotoonsa ja sain oman uuden iänkaikkisen elämänkumppanin kaverikseni. Tätä kaveria en välttämättä olisi halunnut, se ei vaan kysynyt minulta lupaa eikä edes halua ryhtyä sen kaa "kimppaan". Kaverin kanssa on nyt siis kuljettu kaksi vuotta yhteistä taivalta ja kaverin osuus on sen kun kasvanut ja kasvanut...se on kohta suurempi kuin minä. Tämän kaverin "ego" on suuri, se ei ole ollut moksiskaan stytostaateista monissa eri muodoissa eikä se ole turhautunut ramppaamiseen sairaalassa eikä monista eri kuvantamismuodoista. Se on vain saanut niistä voimaa kasvaa edelleen. Se on vienyt erävoiton ja se myös saapuu voittajana maaliin, siitä on tullut minä.  Minä saan vaan tyytyä sen voittoon ja katsoa kun se liput liehuen lepattaa eteenpäin ja saapuu maaliin. Aina ei voi voittaa...ei edes joka kerta.