Niinpä niin...kaihomieltä on ilmassa ja silmissä näkyy surusilmä. Toivo on hiipuvana takaraivossa ja ymmärrys siitä ja sen menettämisestä on kaikesta huolimatta riipaisevan kirpeää kuin syksyinen aamu. Nyt en vastannut kommentteihin, kiitos silti kaikista niistä, saatte niihin kyllä vastauksia, mutta sen aika ei ollut tänään. Pää kulkee omia ratojaan ja miljoona ajatusta sen mukana. Asioita on kelattu niin puhelimitse kun vierailukäynneilläkin ja monta kyyneltäkin on vuodatettu. Vaikka kaikki on tiedossa ollut, niin itse kelaa asioita edelleen edes sun takaisin ja huomaan, että muiden jaksaminen on suruistani suurin. Avoin lämmin keskustelu kyynelien saattelemana siivittää jokaista keskustelua ja minä haluaisin olla vahva, se olkapää mikä lohduttaa ja tukee. Oi kun saisin puolet siitä toisten taakasta pois ja yritän etsiä sanoja, mitkä edes vähän helpottaisivat taakkaa ja sen painoa. Ajattelin, että aika mikä valmistaa meitä tähän on helpottavaa, totuttautumista ja hyväksymistä, mutta ei kai sitä lopullista hyväksyntää koskaan saavuta , ennen kun kaikki on ohi. Onneksi on rakkautta ja läheisiä, ah niin rakkaita.

Mitään hyvää ei siis ole tiedossa eikä edes tulevassa. Tauti etenee ja möhköfantit jaksavat viettää pippaloita sisuskaluissa, kuume on pysyvää ja merkki siitä, että keho taistelee ja joutuu kakkoseksi. Antibioottia on turha syödä, tehoa ei ole, ilmeisesti vaikka sitä missä muodossa saisi. Kortisoni annos nostettiin kestona 1 tablettiin, mikä voi vähän hillitä kuumeilua. Pääsääntöisesti pelataan kipulääkkeillä ja tämän hetken lääkitys toimii ihan hyvin, joten siihen ei mitään korjausta juuri nyt tarvittu. Matkalla saattohoitoon....se oli tärkein varmistuksen kohde. Saattohoitopaikan lähete on valmiina, ymmärrys siitä, milloin pitää mennä, on vahvana mielessäni. Luotan siihen että itse tai läheiseni tietävät milloin on aika siirtyä viimeiseen etappiin. Kotosalla olo luonnistuu niin pitkään kun haluan. Läheisten rinki on vahva ja siinä monta hoitoalan ammattilaista myös mukana, kotisairaanhoidon erikoisyksikkö varmasti järjestyy tarvittaessa, vaikka en ole asiaa eteenpäin vielä vienyt. Lääkärini oli empaattinen mies, joka oli tilanteessa täysin mukana ja antoi kaiken tukensa. Tuntui että olin jälleen hyvissä käsissä vaikkakin uutiset eivät olleet hyviä. Näistä kaikista keskustelimme, halusin myös, että papereihini kirjataan elvytyskielto. Hän lupasi hoitaa asian ja sanoi, että päätökseni oli varmasti ihan järkevä, elämänlaatuun nähden. Elvytystapauksessa, vaikka henki säilyisi ei elämänlaatu välttämättä olisi kovin hyvä. Itselleni se oli aika itsestäänselvä pyyntö, miksi väkisin pitää elämässä kiinni kun on aika luovuttaa.

Sain myös ihan mustaa valkoisella, mikä itselle ja läheisille on selventänytkin tilannettani tosi paljon. En tiennyt, että kilpirauhasessakin on muutoksia ollut, samoin kun suurentuneissa imusolmukkeissa kaulalla. Imusolmuksemuutokset ovat 9mm poikkimitaltaan. Aiemmien ei näistä ole puhuttu yhtään mitään. Keuhkojen osalta suuremmat pesäkkeet ovat kasvaneet läpimitaltaan oikeassa 3,0 ja 2, 9 cm, vasemmassa 3,4 ja 3,2. Maksan metastaasit ovatkin ruvenneet oikein pesää tekemään. Ovat jo niin suuria, että hirvittää. 11x7,4cmx8.7 ja 7.9x5.9x6.9 cm. Yllätys yllätys oli, että suolisto olikin puhdas. Olipa minulla hyvä kirurgi kun sai pahan alkujuuren pois, pahus vaan kun kerkesi pidemmälle, ennen kuin kukaan havahtui mihinkään.

Kaikesta huolimatta, elämä jatkuu, hetki hetkeltä ja vähän kerrakseen. Kaiken kanssa voi elää, se on huomattu. Nyt ehkä mieli kuohuu, tutisee ja vaeltaa, mutta tyyneyskin koittaa aikanaan. Hetki hetkeltä hiljakseltaan, mihinkään muuhun ei ole tarvetta. Hyväksyminenkin on takaraivossa, kaikesta huolimatta, vaikka sitä koittaa hämätä ja huijata. Kohti lopullisuutta ja päätöstä. Mieli haikeana ja surusilmäisenä, kuitenkin olen saanut niin paljon mistä myös kiittää.