Lapsena ollessa kotiolomme olivat melko vaatimattomat ja lapsilaumakin suuri. Silloin oltiin vähään tyytyväisiä eikä edes odotettu mitään kovin kummallista. Käytiin koulua, leikittiin, touhuttiin ja tehtiinpä siinä sivussa "pakollisia" kotitöitäkin. Kotoa opittua varmasti on, että kotona pitää olla siistiä...siitä äiti piti huolen. Myös ruuanlaitto ja leivonta olivat niitä ihan arkipäivän asioita, mitä meillä tehtiin ja vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei olekaan itsestäänselvyys että kotona tuoksuu pulla tai sämpylä. Ei se elämä aina niin auvoista eikä edes herttaista ollut. Ei sinnepäinkään. Monta surullista ja pelottavaakin hetkeä siihen mahtui, mutta ei niistä sen enempää.  Kuitenkin lapsuus oli selkeää lapsuutta, ei pyritty aikuiseksi liian aikaisin eikä ollut häpeä leikkiä vaikka aineellista tavaraa ei välttämättä juurikaan ollut eikä ainakaan mitään hienouksia.

Sitten muutimme vähän "suuremmalle" paikkakunnalle ja isompaan kouluunkin menin. Ystävyyssuhteiden luominen oli tärkeää ja monta hyvää ystävää kuului ystäväpiiriin. Ruvettiin katselemaan poikia vähän "sillä" silmällä ja kouluunkin piti jo laittautua. Mennä huiskittiin pitkin kyliä ja kylän rajamaita, milloin missäkin asiassa ja kenenkä kanssa, mutta edelleen sitä kaikkea siivitti selkeästi "lapsuus ja nuoruus" joten mitään pahantekosia ei tehty. Joskus kyllä käytiin poikain kanssa "omppuvarkaissa", mutta silloinkin tontilla, missä ei ketään asunut. Pienen kylän porukka tunsi toisensa ja vaikka vähän isompana jo liftailtiinkin, niin silloinkin aina joku tuttu noukki kyytiin ja vei paikasta toiseen. Lavatanssit tulivat kuviooni hyvin nuorena. Ensimmäiset kerrat oltiin tyttökaverin äidin ja isän kanssa oikein lavatansseissa, missä isä opetti meitä tyttöjä tanssimaan. Siitä lähtikin sitten kipinä ja kun peruskoulu oli käyty ja menin kauppikseen, niin tansseissa käytiin viikonlopun molempina päivinä. Täältä oli linja-autokyyditys ja sillä yleensä kuljettiin, mutta tottahan poikkeus vahvistaa aina säännön. Kuitenkin noinakin aikoina, tytöt saivat olla tyttöjä ja ihan kilttejä tyttöjäkin....maailma oli vielä turvallinen paikka olla ja elää. Jopa senaikaiset seurustelusuhteetkin olivat hyvin kiltiltä pohjalta ja taisin olla vähän ailahtelevainen, kun kaveritkin saattoivat vaihtua. Usein kyllä vain oltiin kimpassa, mutta eipä se seurustelua tarkoittanut.

17-v ja koulu päättyy, uusi elämä alkaa. Ei muuta kun tavarat kassiin ja junaan ja kohti uusia seikkailuja. No seikkailujakin elämään mahtui, mutta kovin oli ankeaa pienessä yksiössä, ilman telkkaria ja ympärillä suuri maailma. Äitini valvoi kaksi viikkoa, kun pelkäsi, että Hesan kauheudet iskevät kimppuuni ja vievät minut mieron tielle. Voi voi...eipä sitä mieron tielle ollut asiaa...rahat vähissa, siitä piti korkea vuokra huolen ja kotiinkin matkustin melkein joka viikonloppu. Hieman ujo ja arkakin varmasti olin. Mutta kyllähän se elämä opettaa. Työssä oppii ja "suuren maailman kuviot" näyttäytyvät myös minulle, ei kuitenkaan missään pahassa mielessä. Kuitenkin kun tehdään työtä suuressa yhtiössä, mahtuu siihen mukaan jos jonkinlaista kuviota. Aikanaan vaihdoin työpaikkaakin ja tapasin mieheni ja tekaisin sitten pari lastakin peräjälkeen. Yhtiö meni konkurssiin ja minä vaihdoin alaa ja lopulta lähdin opiskelemaan. Valmistuin vappuna kun nuorin tyttäreni on syntynyt kesäkuussa.

Äitiysloman jälkeen menin töihin ja aika pian sitten jo erosinkin. Olin 8-vuotta yh-äitinä ja olin vakaasti päättänyt, etten koskaan mene naimisiin. No en kyllä ole mennyt. Tarjoitui kuitenkin hyvä mahdollisuus, muuttaa takaisin kotipitäjään, juurilleen ja uusi työkin oli jo katsottuna. Alkoi uusi aika jälleen ja nuorimmainen jatkoi ensimmäistä luokkaansa koulua täällä. Aikanaan olin päättänyt, että tänne en ikinä muuta, nyt voisin sanoa, että täältä en ikinä muuta pois. Ympyrä sulkeutuu...liekö vanhuus iskenyt. Täällä sitten tarttui  käsivarteen tuo avecci ja yhtä matkaa on kuljettu. Mutkia matkassa on ollut ja välillä oli totaalisesti sukset ristissäkin, mutta aina vaan on palattu yhteen ja jatkettu eloa ja oloa. Tässä sitä nyt sitten katsellaan elämän loppumetrejäkin yhdessä. Ollaan vissiin kuin ne kaksi vanhaa puuta...laulussa. Tässä ollaan ja pysytään ja sitten taas elämä jatkuu.