Kaikesta huolimatta, illan jälkeen tulee aina aamu, aamun jälkeen päivä ja sekin hurahtaa käyntiin entiseen tapaan. Illan ja yön aikana pään täyttää monenlaiset ajatukset, laidasta laitaan kieppuen ja keikkunen eikä mikään muutu kuitenkaan. Pienet asiat saavat ajattelemaan suurempia ja suurempia asioita ja sitten ajatuksen pää karkaa ihan muualle. Jonkinasteinen kaoottisuus päässä on, kun monta asiaa sieltä hukkuu....siis tiedän, että minun pitäisi tietää tämä...mutta en nyt muista, tiedänkö.

Vointi on kuitenkin aika mukava vaikka huomaankin tarkkailevani entistä tarkemmalla silmällä omaa olotilaani ja omia kolotuksiani. Huomaan kuitenkin tiettyä painontunnetta etukehossani ja muutamia tosi kipeitä kohtia, jos käsi niihin osuu. Särkyä ei oikeastaan ole, sitä jäytämistä vaan välillä. Väliin huomaan myös, että hengitys on vaivalloisempaa....tai ainakin raskaampaa. Tuntemukset eivät ole uusia, ehkäpä vain selvemmin havaittavissa nyt kun tietää ja ehkäpä myös uskaltaa myöntää.

Eilen olin niin aktiivinen, että kun olimme äidin kanssa meillä kahvitelleet niin lenkiteltiin vielä kirpparille ja kauppareissulle. Tänään olen ihaillut auringonpaistetta sisätiloista, sillä ulkona on kylmä tuuli ja kolea ilma, ei yhtään tee mieli pihalle. Tytär teki hiuksiini sunnuntaina ihan uuden lookin ja tänä aamuna sitten suorittelin hiustenvärjäysoperaation. Kampaajaopinnot eivät olleet menneet hukkaan, sillä hiuksista tuli tosi kivat ja olotila piristyi silmissä. Vetäsin sitten vielä muutaman tunnin päiväunetkin...taisi olla ihan ruususen unet kun heräsin pää märkänä mutta ah niin levänneenä.

Päivät siis kulkevat ja minä niiden mukana. Arki jatkaa kulkuaan eikä mikään muutu, vain suru asuu päivissä mukana, mutta olkoon se meidän uusi asukkimme. Väliin tunnen eläväni kaiken ulkopuolella, katselevani päiviä vähän niin kuin tarkkailijana. Ehkäpä olen lannistunut hyväksymiseen? En enää käy taistojen taivalta, mutta elän mukana täysillä toisten taistossa. Tuntuu, että minulle käy aina vain tärkeämmäksi se,  että tähän pirulaiseen saadaan uusia hoitoja, keinoja, tutkimuksia ja mahdollisuuksia parantua, selättää itse piru. Jokainen tappio tällä saralla on liikaa, jokainen voitto taas kullan arvoinen.

Synttärilahjaksi sain tyttäreltäni kirjan, minkä hän oli itse vielä "tuunannut". Kirjaa luen vaalien, katsellen hänen liimaamiaan kuvia, tekstejä ja kommentteja. Tätä kirjaa en ahmimalla ahmi....vaan vaalin ja herkistelen, selailen ja silmäilen...itseäni pidätellen, etten lukisi sitä heti kannesta kanteen vaan antaisin sillekin aikaa. Kirjan tarina on melkein kuin minun tarinani....syöpä..äiti....lapset ja tunteet. Kirjaan tytär on alleviivannut useita eri kohtia, ne kuvaavat hyvin tunteita, mitä hän varmasti tuntee ja jokainen alleviivattu kohta saa minut ajattelemaan, pohtimaan...tunteitamme laidasta laitaan, sanoja mitä sanotaan ja mitkä jäävät sanomatta...osin tahattomasti ja joskus kai tahallaankin.

En päästä sinua/Conny Palmkvist

- Minulla saattaa olla vähän syöpää  -sanoo Connyn äiti puhelimessa.

- Äidit ovat siitä mukavia. He pitävät kuulemastaan joko enemmän tai vähemmän, mutta mikään ei muutu, koska he tietävät milloin kertoja syntyi ja kuka hänet synnytti.

- Haluan sinun sanovan, että lääkärit ovat varmoja ettei sinulla ole mitään hätää, että olet tosiaan vaan vähän sairas eikä oveamme kolkuta kuolema, kuolema, kuolema. Sillä sitähän minä jo ajattelen mutta teeskentelen, että kyse on jostakusta toisesta -ihmisestä jota en tunne. Ajatukset kieppuvat sekavasti, sinkoilevat sinne tänne, pyörivät päässä neljä kierrosta oikealle ja sitten taas takaisin -etsien tietä ulos kaaoksesta, mieluiten sellaista, joka vie toiselle puolelle maapalloa ja sieltä edelleen avaruuteen, mutta en saa noustua sohvalta enkä edes laskettua kuuloketta kädestäni. Mielessäni olen jo paikassa, jossa sinä olet terve etkä puhu sairaaloista ja lääkäreistä. Siihen asti kun todellisuus alkaa muovautua näiden ajatusten mukaiseksi, aion pitää tiettyä välimatkaa tauteihin ja muihin kauheuksiin, mitä ne nyt sitten ovatkaan. Jos se tekee minusta pelkurin, niin sitten minä varmaan olen pelkuri. Maailma ei odota pelkureilta mitään, ja minä tyydyn siihen.

-Joskus mietin tuota kaikkea nukkumaan mentyäni ja tiedän, etten ole koskaan sanonut sitä sinulle.

-Minun pitäisi joka päivä sanoa sinulle tuhat asiaa, mutta sanat eivät ikinä nouse siivilleen. Kerrot asioita, jotka sinun pitää tehdä, ja haluaisin kuunnella mitä sanot langan toisessa päässä, ehkä sujauttaaa sekaan jotain rohkaisevaa, mutta en saa sanaakaan suustani.

- Rakas äitia. En aio pettää sinua. Nojaa minuun, en aio kaatua. En kaadu eteen enkä taakse, jos pyydät minua olemaan kallio. Nujerretaan tämä paska yhdessä. Tampataan sairaus maasta ja sitten odotetaan. Odotetaan yhdessä niitä saatanan sadepilviä ja katsellaan yhdessä auringonlaskuja. Potkaistaan, meidän täytyy potkaista, se syöpähelvetti takaisin sinne mihin se kuuluu. Sanoo Conny. Ja rakastaa ainoaa äitiään.