Kyllähän tuota huomaa, että päivän pienistä asioista tulee väkiseltään isoja asioita. Pari pientä kävelylenkkiäkin taitavat olla jo liikaa, selkä ja jalat oirehtivat kyllä heti ehtoon tullen. Onneksi on sentään pihaa, mihin voi mennä haistelemaan päivän tuulia ja sateita vaikka katoksen alle, jos sen pidemmälle ei pääse. Aamuyön tunnit ovat olleet taas häämettä täynnä, monta ylösnousua...kuumeilua sekä kestojanontunnetta. Kauppalistaan on merkitty nyt äidille omaa mehujäätä...turruttaa sopivasti nielun ja vie vähän pidemmäksi aikaa janontunteen pois. Koska viimeyökin meni vanhaan malliin ja aamusella kolotti ihan joka paikkaa, niin aamulääkkeet otin jo varhain. Hetken aikaa lueskelin ja nukahdin...herätessäni olin kyllä niin hiestä märkä kuin olla ja saattaa, maailmanaikataulu oli mielessäni hieman sekaisin kunnes pikkuhiljaa siitä kirkastui edes hetkeksi. No iltapäivällä sitä kerkesi taas nukahtamaan, kirja taitaa toimia unilääkkeenä nykyseltään. Onhan minulla ihan nukahtamislääkkeitäkin, mutta enpä ole niitä käyttänyt. En kyllä aio vastasuudessakaan käyttää vaikka yö vähän repaleinen onkin. Uni on kuitenkin unta silloin kun nukun ja vaikka heräilenkin, niin nukahdan kyllä tuotapikaa uudelleen.

Elämä menee vähän umpiossa. Niin kiinnostunutkin kun olen ollut kaikesta mitä maailmassa tapahtuu, tuppaa ajankohtaisten asioiden seuraaminen olla vähän niin ja näin tänä päivänä. Tottahan sitä uutisia tulee katsottua ja joitain lehtiäkin luettua, mutta aika pieneen se jää. Aikaisemmin luin netin kautta tärkeimmät uutisasiat, mutta nyt en jaksa enää olla koneella niin paljon kun ennen, niinpä sekin on sitten jäänyt. Hui hai...menee maailma menojaan vaikka minä en niin kauheasti sitä seuraakkaan, täytyy olla iloinen edes siitä, että pysyy hetken "freesinä" näin muutoin vaan.

Normilääkityksen lisäksi olen päivittäin ottanut parikin kappaletta lyhytvaikutteista Oxynormia. Vaikutus kestää neljä tuntia joten päiväseltään ja iltaseltaan kun ottaa, niin on aika hyvän tuntuinen olotila. Eihän se mitään jos välillä vähän on "pallo" hukassa, se kun melkein kuuluu kuvioon tai sitten se, että voipi vähän torkahdella väliin. Taannoin näin tässä erään tuttavani, hän kehoitti minua menemään saattohoitokotiin tarpeeksi aikaisessa vaiheessa. Pyysi vielä, että soittaisin sitten hänelle, voisi lähteä kaveriksi mukaan. Nyt kun olen asiaa funtsinut, niin mietin mikähän se mahtaa olla se tarpeeksi aikainen vaihe? Minä kun olen päättänyt olla kotona niin pitkään kun jalka ja kädet liikkuvat ja pääkin edes jotenkin. Miksi minun pitäisi mennä sinne ennakkoon? Pääseehän sieltäkin kotilomille ja näin...mutta kyllä kai se koti on kuitenkin koti ja siellä sitä on hyvä olla, vaikka olisi petissä yöpukeissa koko päivän. Sittenkin vielä kun ylösnousu on vaikeaa, tiedän että puhelinsoitolla saan kyllä aina jonkun käymään ja tarvittaessa tarkistamaan tilanteen vaikka joka ikinen aamu ja päivä. Luulen, että olen ihan itsepäinen oma minäni ja menen sitten, kun viimekädessä siltä tuntuu. Voinhan asiasta vielä keskustella lääkärinikin kanssa, seuraava käynti on muistaakseni ensi viikolla. Enkä minä siitä mitään erikoistilaisuutta halua, riittää kun on omat tärkeät ihmiset paikalla ja tietoisia asioista.

Muutoinkin tiedän, että myös viimeinen tahtoni sotii hieman muiden ajatuksia vastaan. Minusta pieni on kaunista ja juhlakulkueetkin jätetään muille. Vain laatta jää muistuttamaan olemassa olosta, olemassa olo muistuu mieleen muutoinkin niille, ketkä muistaa haluavat. Paikka eikä aika ole tärkeää, tärkeää on vain hetki muistamiselle, missä vain ja milloin vain. No tarkoitus ei ole kiirehtiä asioiden edelle....kyllä mummu porskuttaa tätäkin harmajaa päivää eteenpäin rintarottingilla.