Näin vaan täytyy todeta. Kaiketi pää on vielä niin pilvissä, että kaiken aloittaminen saati sitten lopettaminen onkin oikein uurastusta vaativa urakka. No jos jotain reissu opetti, niin laiskottelua ja omaan napaan tuijottelua. Päivät vaan hurahtavat ja kaikki mikä on pitänyt aloittaa, on aloittamatta, jotensakin näin se menee. No mitäs siitä, pääasia että itsellä on hyvä olla. Toki kyllä täytyy myöntää, että aika tarkoituksellista tämä laiskuus on.  Tuo kestoväsymys on vähän sellainen, ettei se paljon anna armoa ja ehkäpä kolmen viikon kuumeen sahaaminenkin on vaatinut oman veronsa. Vaikka reissussa jaksoi kävellä ja kulkea pitkiäkin matkoja niin toisiaalta sitten seuraava päivä aina pyhitettiin lekotteluun aurinkotuoleilla ja uimiseen. Ei mitään hötkyilyä eikä hytkyilyä mihinkään suuntaan, kunhan ruokapaikaan, mitä oli joka kulmassa käveli. Kyllä tätä syksyäkin osaa arvostaa ja vaikka koleutta onkin, niin onhan siihen jo aika tottua. Kesä kaikkineen on ollut niin mahtava, ettei miesmuistiin ole sellaista nähnyt tai kokenut. Myös kaikki kauniit ja ihanat asiat mitä on tähän kevääseen ja kesään liittyneet ovat vahvasti mielessä. Tottahan niitä murheenkryynejäkin on paljon, ei sitä käy kieltäminen, niiden sija vaan ei ole mielessä koskaan niin vahva kun ihanien muistojen ja hetkien. Kotona pistän aamusella keittiön puuhellaan valkean ja nautin kun lämpö leviää keittöön ja koko pirttiin. Ruuanlaitto tuntuu jopa mukavalta kun saan käyttää puuhellan lämpöä sen tekemiseen. Murkkukin aina sanoo, että huomaa heti olenko tehnyt ruuan puuhellalla vai sähköhellalla, maku on kuulemma erilainen. Liekö enemmän rakkautta tekemiseen ilmassa? Vielä ei ole alettu pönttöuuneja lämmittämään vaikka vain tunnelman vuoksi taidan näin tehdä ihan näinä päivinä. On niin rentouttavaa istua löhöämään ja katsomaan telkkaria kun uunissa puut ritisevät ja rätisevät ja valon heku näkyy. Tottahan kynttilälyhdyt ja tuikut on löytäneet paikkansa jälleen, kun ulkona on pimeää, tuulista ja sateista on kynttilän valo niin herkistävä. Samalla lähetän aina ajatuksia sinne jonnekin, muistellen kaikkia jotka ovat poissa.  On aika rentoutunut ja seesteinenkin olotila, ihan kun joku uusi aikakausi olisi jälleen alkanut. En osaa selittää sitä mitenkään, mutta se tuntuu hyvältä. Mieli on ehkä saavuttanut jonkun tietyn pisteen, mistä on paljon ylimääräistä karsiutunut pois. Tunne on mielenkiintoinen ja hyvä joten toivon, että se myös pysyy eikä ole hetken huumaa. Kotonaolo tuntuu turvalliselta ja hyvältä, uusia tuulia voi jälleen suunnitella, mutta varoen ja mitään lukkoon lyömättä, sellaista on elämä nyt.

Eija meressä polskuttelemassa, nyt ei ollut aallokkoa juuri lainkaan.

Satama-aluetta aallonmurtajineen.

Satama-alueen majakka, tämä oli ihan kaupungin toisessa päässä hotellistamme, rantakatua kun kulki toiseen päähän, siellä alkoi monet ravintolat katettuine alueineen, missä omistajat kalastelivat kävijöitä juuri heidän ravintolaansa. Alueen takaa pääsi vanhaan kaupunkiin, missä taas oli pieniä kauppoja, kauppojen edustalla monenlaista myyntiä niin käsitöitä kun koruja ja koriste-esineitä.

Paikalliset asukkaat asuivat hotellien seassa omissa asunnoissaan. Osa oli oikein hienoja ja ihan pelkästään paikallisten asukkaiden asuntoja, mutta usein myös tälläisiä majoituksia näkyi hienojen rakennusten välissä. Usein luulin, ettei niissä edes asu ketään kun ei niitä olllut lainkaan hoidettu, usein puuttui osa rakennuksesta tai se oli ilman ovia ja ikkunoita. Kuitenkin jossain kohden aina joku asui, vaikka ei ihan heti olisi uskonut. Myös uudet hienot rakennukset olivat usein ns. kesken, eli raudat olivat pystyssä rakennusten katolla ja monesti myös oli aloitettu ns. ylintä kerrosta, mutta siinä ei ollut kun seinä tai kaksi. Näin tehdään kuulemma ns. verotuksellisista syistä, mutta en tiedä lieneekö se enää pitäneen paikkansa. Tämä oli kuitenkin vielä ihan kohtuullisen hyvä asunto, paljon huonompiakin näkyi paljon.

Vanhaa kaupunkia kojuineen ja ihmisineen.

Alemmassa kuvassa kaupunkinäkymää linnoituksesta kuvattuna.

Linnoituksella minä poseeraan ampuma-aukon edessä. Pari seuraavaa kuvaa on myös otettu linnoitukselta yläilmoista kaupunkinäkymää.

Kaksi alempaa kuvaa ovatkin Argosta eli meidän majapaikastamme. Kuten näkyy meillä oli tosi lokoisat oltavat ja komeat pytingit. Kuvien jälkeen oma juttunsa ns. matkakertomusta. Tekstiä olisi tullut vaikka kuinka paljon, joten voipi olla, että palaan tähän vielä uudemmankin kerran. Valitettavasti, koneen käyttötaitoni on ruosteessa, eikä muokkaamisesta tullut kovin hyvää lopputulosta, suonette anteeksi. Kuitenkin selvän saa, mistä oli kysymys:)

Paluu normaaliin kotielämään on alkanut. Kylmä ilma iski vastaan ja horkkapalelu alkoi jälleen, villasukat oli pakko laittaa jalkaan heti kun pääsi kotiin. Onpa vaikea kuvata kaikkea sitä ihanuutta, mitä olen kokenut viikon aikana. Ilma oli kun morsian, vaikka kovia tuulia oli ja uiminen meressä oli kielletty muutamina päivinä. Meri näytti hyvin mahtinsa, sunnuntaina ja maanantaina aallot olivat korkeat ja pauhu mahtava, taivas oli tummanpuhuva mutta lämmintä oli kuitenkin 33 astetta. Kun huoneistossamme oli kaikki ovet ja ikkunat auki, saattoi nukahtaa meren pauhuun ja kohinaan, ajattelin siellä, että pitäisiköhän kotiin ostaa tuo taannoin markkinoille tullut lamppu, mistä ääniefektiksi saa mm. meren kohinan. Olisi aina osa matkasta mielessä kun kotisängyssä illalla nukahtaisi:) Maisema oli silmiähivelevä, vuoret näkyivät oikeastaan kaikkialla mihin katsoi ja kiemurtelevat tiet veivät vuorien rinteitä, missä asuntoja oli myös paljon. Vihreää siellä ei juurikaan näkynyt, kuivuus ja kuumuus oli nekin muutamat nurmialueet polttaneet, mitä oli istutettu asuntojen edustoille. Paikallisia supermarketteja oli oikeastaan jokaisella kadulla vieri vieressä, kaikissa niissä oli isot kyltit, että ovat nimenomaan supermarketteja, vaikka todellisuudessa ne olivat hyvinkin pikkuruisia ns. kyläkauppoja. Niistä kyllä sai ostaa melkein mitä vaan, ruokatavarasta viineihin ym. juomiin mutta myös turistitavaraa oli joka kaupassa. Hintaerot kyllä olivat melko suuret kauppojen välillä ja joissain oli hieman paremmat valikoimat kun toisissa. Paikalliset leipomot olivat herkullista silmäruokaa sekä ihania tuoksuja täynnä. Monennäköisiä leivonnaisia, leipiä, piirakoita oli vitriineissä ja hyllyissä hirveän suuret määrät. Kaikki makeat leivonnaiset olivat tosi makeita ja vaaleat leivät valtavan isoja sekä kovakuorisia. Paikalliset ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja turisteja oli paljon niin venäjältä, ruotsista, saksasta, englannista  kun suomestakin. Hotelleja oli myös vieri vieressä, osa oli todella hienoja viiden tähden hotelleja ja osa oli pienempiä aparmentteja, millaisessa mekin asuimme. Meillä oli oikein upea huoneisto ja rakennus oli melko uusi. Huoneistossamme oli keittiö kaikkinen koneineen ja ruokailutila, olohuone sekä makuuhuone ja kylpyhuone ja myös kaksi parveketta. Pihassa oli uima-allas sekä lepotuolit varjoineen ja meri oli 200 m päässä. Ostimme ruokatarvikkeemme lähikaupoista ja söimme aamupalat ja pienet välipalat huoneistossamme ja lounaan kävimme syömässä paikallisissa ravintoloissa. Vaikka englannin kielen taitoni tosi ruosteessa olikin, pärjäsimme silti ihan mainiosti sillä ja mitä ei tiennyt niin sujuvasti arvuuteltiin ja elein ilmaistiin. Hotelli Argo missä huoneistomme oli on aika matkan takana ns. vanhasta kaupungista, matkaa tuli noin 5 km yhteen suuntaan. Sitten kun vielä kierteli eri paikoissa niin reissulla saattoi kävellä noin 15-17 kilometriin. Kyllä se jaloissa tuntui ja pysähtelyjä sai tehdä tuon tuostakin, poikettiin sitten aina johonkin juomaan paikallista olutta, pöytään tuotiin aina myös perunalastuja, pähkinöitä joissain paikoissa porkkanansiivuja (ne oli maustettu suolalla) sekä viinirypäleitä. Ne tuotiin aina kun jotain tilasit. Myös aina tilattiin vesipullot ja joka matkalla mukana kulki ainakin pari vesipulloa. Paikallinen ruoka oli hyvää ja eri ruokapaikkojen tarjonta oli suuri. Ainoastaan musakka jäi meiltä syömättä, mitä sitten saimme tarjoilijalle kovasti selitellä. Ruoan jälkeen pöytään tuotiin aina Rakia eli paikallista paloviinaa, se ei maksanut mitään, mutta he toivat sen kiitokseksi ja se olisi pitänyt myös juoda, mikä meiltä jäi tekemättä, niin pahaa se oli kun maistoin. Nähtävää ja aistittavaa oli paljon, ja aina paikat näyttivät vähän erilaisilta, vaikka niissä olikin käynyt useampaan kertaan. Myös illan äkkinäinen pimeys muutti kaupungin kuvan ihan toisenlaiseksi. Kävelemisessä sai olla tarkkana, sillä jalkakäytävät olivat hyvin kapeita ja huonokuntoisia. Korkeita kivetyksiä oli paljon joten koko ajan täytyi katsoa mihin jalkansa laittoi. Kävimme sellaisella paikallisajelulla, pienellä junalla mikä vei meidät ihan kaupungin toiseen päähän missä oli paljon viininviljelyseutua sekä oliivilehtoja. Ajelu oli illalla ja pimeys tuli tosi äkkiä joten kuvaaminen liikkuvasta ns. junasta oli aika hankalaa. Ajelun päätteeksi meidät kuljetettiin pikkubussilla takaisin siihen mistä olimme junaan tulleet. Välillä olimme kaikki matkustajat vähän äimänä kun meille ei mitenkään oikein selitetty miten systeemi toimi. Huokastiin kyllä, kun retki päättyi ihan siihen mistä lähdettiinkin, sillä olisimme olleet aivan eksyksissä jos olisimme johonkin matkalle joutuneet jäämään. Kävimme myös paikallisella linnoituksella kiertelemässä, siitä laitankin kuvia tänne, sillä maisemat sieltä koko kaupungin yli oli upeat ja olimme melko korkealla. Iltariennoissa me emme käyneet, aika paljon kiertelimme iltapäivän aikana ja illalla olimme huoneessamme tai altaalla tai sitten menimme meren rantaan katsomaan auringonlaskua. Muutoinkin olimme paljon kahdestaan ja kuljimme oman aikataulumme mukaan. Tarkoituksellisesti emme tehneet mitään aikatauluja sillä kun oli paljon kävelyä niin pakko oli lepuutella sen jälkeen aina jalkoja ja muutoinkaan, en olisi jaksanut koko ajan olla menossa. Otimme siis hyvin rennosti ja minun voimien mukaan. Lököttelyt rantatuoleilla kuuluivat kuvioon ja väliin aina pulahdettiin altaaseen ja tietenkin useaan kertaan kävin myös meressä uimassa. Aallot veivät aika makeasti mukanaan ja suolavesi tuntui jalkapojiin hyvältä, kuumaa oli kun päiväaikaan varjossa mittari oli 40 astetta. Hiki tippui aina solkenaan ja vilvoittelua tosiaan kaipasi. Oli outoa ja tuntui tosi kylmältä sunnuntaina, kun pääsimme Vantaan lentokentälle ja kylmyys iski. Onneksi olin varannut käsimatkatavaroihin vaatetta ja sitä vedin heti lisää päälleni kun odottelimme matkalaukkujen tuloa.

Oli hienoa, että tämä unelma toteutui. Tästä riittää muistettavaa ja katseltavaa pitkäksi aikaa. Siellä jaksoin aika hyvin, tosin kyllä lääkityksen voimalla. Ilman lääkkeitä kuumeilu alkaa heti. Nyt kotosalla on vielä aika väsähtänyt olo, johtuu siitä, että kuume on jälleen 39 tienoilla jo aamutuimaan. Kyllä se laskee, kun otan Buranaa, mutta niitä menee päivässä vähintään 3-5 kpl niin sillä kuume pysyy poissa. Antibiootti ei kuumeilua vienyt pois ja kyllä reissussakin muutamana iltana kuume nousi liki 39 asteeseen. Huomenna täytyy vissiin soittaa Radiukseen, jos tilanne ei muutu. Sieltä kyllä pitäisi hoitsun minulle soittaa, koska alustavasti sovittiin käyntiä ensi viikolle, ainoastaan päivä jäi auki. En oikein tiedä, pitääkö minun olla huolestunut tästä kuumeilusta, sitä kun on jatkunut jo kolme viikkoa? Olihan lääkärin arvio kuitenkin, että syy on perussairaudessa. Toisiaalta ajattelen, että kuumehan on aina merkki tulehduksesta tms.  Laitan kuvia ihan omana osionaan, niistä saatte sitten aistia sitä, minkä minä olen nähnyt ja kokenut. Kiitos teille kaikille, olitte laittaneet ihania kommentteja, en niihin nyt erikseen mitään vastaa, mutta kaikki olen lukenut ja kovasti olen teitä kaikkia kaivannut ja ajatellut.

Odotus valtaa mielen ja kohta alkaa laukun pakkaaminen. Haa olen hamsteri...tapanani on aina varautua kaikkeen mahdolliseen ja tavaramäärässä sen kyllä huomaa. Olen kovasti yrittänyt ajatella ja valmistautua siihen, että vähälläkin pärjää, mutta luulen että jälleen omin luontoni on voimakkain ja laukkuun mahtuu villasukista alkaen kaikki mahdollinen. No kohta pähkäilen sitä lisää, kun rupean levittelemään tavaraa sängylle ja siitä laukkun. Huominen menee varmasti ihmetellessä sillä startti täältä on kahdelta yöllä, päikkärit on kyllä pakko nukkua. Nukkuminen onkin ollut se, mitä kaikkein eniten olen viime päivinä harjoittanut. Iltakuumeilu tai lämpöily on pitänyt pintansa edelleen ja sitä myöten horkkapalelu. Illan vietän viltin äärellä sohvalla ja tuijotan telkkaria, kunnes silmät eivät enää pysy auki päiväunista huolimatta. CRP oli kyllä edellen laskusuuntainen eli 41.3 joten sen puoleen näyttää hyvältä, evästetty on myös uudella 10 päivän Tavanic 500 mg kuurilla. Hieman kyllä pistää miettimään tuo Tavanic, sillä se reagoi aurinkoon ja kädet ym. pitäisi olla suojattuna. Toki kyllä, suoraan aurinkoa en muutoinkaan pysty enää ottamaan, joten pitänee loikoilla sitten varjon alla vaan. Ainakin tämän hetken mukaan Retimonissa on lämpöasteet ihan siedettävät eli 26-33 välillä. Muutoinkin lähden reissuun sillä mielellä, että jos en jaksa niin sitten olen vain hotellilla ja sen altaan äärellä. Onneksi päivisin on vointi ihan hyvä, joten maisemien katselut ym. on syytä ajoittaa siihen. Muutoinkin ollaan sovittu, että menen ja kuljen omien voimavarojen mukaan ja muut menköön sitten omien halujen mukaan, silloin kaikilla on hyvä mieli. Olen kun pikkulapsi uuden karkkipussin äärellä, hössötän tästä ihan liikaa. Ihan tavallisesta asiasta on kuitenkin kyse. Kuitenkin itselle se on enemmän kuin tavallinen arki, mitä on riittämiin. Toiseksi kun tämän kaksi vuotta on viettänyt melko hiljaiseloa ja oloa niin se on jotain muuta, yksi unelmien täyttymys. Se on jotain, mihin ei uskaltanut tähdätä, mutta rohkaistui sitten. Se on jotain, mitä normaali syöpäsairaan elämä ei ole, unelma jostain muusta. Unelmia on paljon, tavoitteita on vähän ja piilotettua pelkoa näihin päiviin on mahtunut enemmän kuin riittävästi. Aina kun voinnissa on jotain poikkeavaa, iskee tajuntaan kuitenkin pelko, joko se oli tässä. Palliatiivisen potilaan elämä on kuitenkin valmistautumista tulevaan eli saattohoitoon, sille ei mielessään anna vielä sijaa, eikä ole tarvekkaan. Kuitenkin kun kroppa reistaa ja antaa vihjettä siitä, että jotain tapahtuu, jotain mitä ei kukaan pysty selittämään eikä edes näyttämään, hiipii mieleen tietenkin ne kaikki pelot. Tulevan viikon ajaksi pyyhin pelon pois. Ajattelin, että olen sitkeä sissi, tapahtui mitä vaan, kaikkihan on vaan otettava vastaan. Kuitenkin nyt keskityn itseeni ja omaan rakkaaseen ukkokultaani sekä ystäviini, he ovat mahdollistaneet tämän ajatellen minua. Minun tulee Teitä kaikkia ikävä, mutta palajan sitten reilun viikon päästä uusin tuorein kuulumisin ja lupaan muutaman kuvankin laittaa. Nauttikaa kaikki elämästänne ja päivistänne sekä tästä loppukesän ihanuudesta. Pitäkää myös hyvää huolta itsestänne sekä läheisistänne. Rakkain terveisin Eija

Ei käy ei! Sunnuntain leffailta meni mönkään, kun teatterin projektori hajosi. Tunti kun oltiin varrottu, niin ei muuta kun jonoon ja lipunhinnat takaisin. Se siitä leffareissusta. Lohturuoka kyllä maistui hyvältä ja vähän maisemamatkailuakin harrastettiin, kun ajeltiin kulmakuntia joten silmänruokaakin oli tarjolla. Elohopea on sahaavassa vaiheessa. Päivä menee kutakuinkin hyvin, ehkä inasen lämmön puolella, iltasella sitten alkaa horkkapalelu. Joka ehtoo lämpö muuttuukin kuumeeksi sahaten siinä 37.5-38.5 välissä. Lisää buranaa peliin eli ilmeisesti kaksi päivässä ei riitä, pitänee siirtyä kolmeen muiden troppien lisäksi. CRP oli kuitenkin laskusuuntainen eli 57, joten puolintumista oli tapahtunut. Vielä tiputettavaa olisi sillä normi serppini on ollut siinä 1 tietämillä tai alle eli joku "myllää" edelleen. Huomenna uudet labrat joten sitten taas kuulen missä mennään. Antibioottia olisi yksi tbl vielä jäljellä ja voi olla, että kuuri jatkuu jollei vaihdu kortisoniin. Eilen käväistiin pikaisesti tyttärellä, kun matkalaukku oli siellä. Tuukka-prinssiä mummulla olikin jo ikävä joten oli ihana nähdä. Miun sydän on ihan myyty aina kun saan nähdä poikaa. Tuntuu kauhealta ajatella, jos en saa nähdä hänen kasvuaan ja kehittymistään sekä tietenkin muita tulevia lapsenlapsia. Meidän suvussa näitä lapsia syntyy tuhkatiuhaan. Pikaisen laskutoimituksen mukaan 4:n polven jälkikasvua on 18 ja 19 syntyy loppusyksystä. Muutoinkin jäin mietiskelemään elämää sen jälkeen, kun ei itseä enää ole. Enpä tiedä miksi moiset ajatukset taas päässäni jylläävät, voi olla, että se kun on sairaana vaikuttanee asiaan. Mietin kuitenkin, miltä avecistani mahtaa tuntua kun hän jää yksin, hassua että pohdin, pitäneekö hän enää sormusta sormessaan vai ei? Tunteeko hän kodin tyhjäksi, ilman minua? Eihän näitä passaisi miettiä, mutta minkäs teet. Koska koti on tärkeä paikka, funtsin tuntuuko läsnäoloni täällä vaikka fyysiesti olisinkin jo poissa? Tuleeko toisille tunnetta, että mitähän minä olisin tuossa tilanteessa tehnyt tai ajatellut? Jääkö jälkeeni mitään, mistä voisin olla ylpeä ja iloinen tai että edes joku muu olisi ylpeä siitä? Toisarvoisia asioita, eikä ne edes pohtimalla tuo mitään tulosta. Ne on ajatusvälähdyksiä vain hetkessä, ehkä hetkessä mikä on itselle jollain tavoin syvällisempi, merkittävämpi tai mieleenpainuvampi.

Tässä talvella oli mukana meikkauksessa Bottegavergen studiolla, meikkaus kuului osana kampanjaan Kauneus Tarttuu -syöpä ei. Nyt välitän tässä näin itse kirjoittaen, kutsun muotinäytökseen mikä kuuluu ko. kampanjaan. Valitettavasti en onnistunut liittämään tähän koko hienoa kutsua, en siis saanut sitä kopioiduksi enkä edes linkitetyksi, mutta tieto levinnee tästä näinkin.

Torstaina 2. Syyskuuta 2010 klo 18.30 Bio Rex Mannerheimintie 22-24 Studio Martzun& Kauneus Tarttuu hyväntekeväisyyskampanjan muotinäytös.

Musiikista vastaavat Ira Kaspi, Helena Lingren ja Jorma Uotinen, viulisti Elisa Järvelä ja pianisti Jari Hakkarainen. Tilaisuuden juontaa Leena Sarvi.

Tapahtuman tuotto ohjataan kokonaan syöpäpotilaiden hyväksi. Sisäänpääsykortti (10 e) sisältää suolaista tarjottavaa sekä palan paikkeeksi Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Skumppaa.

Voit tukea kampanjaa myös osallistumalla järjestettävään arvontaan jonka pääpalkintona on Riitta Nelimarkan taulu (arvo 600 e)

Ilmoita osallistumisesta ennalta 26.8 mennessä. Studiomartzu@kolmbus.fi tai toimisto@bottegaverge.fi. Lippujen lunastus ovelta (10 e).

Lääkäri reissu meni ihan hyvin ja CRP oli laskenut 108, muutoin arvot olivat ihan hyvät, paitsi HB on jälleen laskusuuntainen 115 vaikka oli tässä jo välillä parempi. Elohopea pysyttelee sitkeästi 37.6 asteessa ja olo on kohtuu hyvä, tosin edelleen aika tokkurainen. Lääkäri arveli, että kuumeilu on sairaudesta johtuvaa, koska serppi oli kuitenkin laskusuuntainen. Syöpä kun voi tämmöistä tehdä tässä vaiheessa, vaikka mistään keuhkokuumeesta tms. ei olisikaan kyse. Keuhkokuvat olivat kuitenkin tulehduksien osalta puhtaat. Lääkäri näytti minulle ruudulta keuhkokuvat joista toinen oli otettu kesäkuussa ja toinen perjantaina. Etärit olivat kyllä kasvaneet kaikki ja siellä niitä oli pitkin keuhkoa pyöreinä pallukoina. Oli kuitenkin mukava kun sain jälleen itse nähdä kuvat, tämä lääkäri onkin ainoa joka niitä on näyttänyt, yleensä vain lääkärit niitä potilailleen tulkitsevat. Sain 7 päivän Tavanic 500 mg kuurin kuitenkin vähän varmuuden varoiksi, että kuume saataisiin pois jos se ei auta, niin vaihdetaan kortisoniin, sillä kuume kuulemma varmasti lähtee. Jos en olisi lähdössä reissuun niin mitään lääkitystä ei olisi määrätty kun arvelu on, että kuumeilu on sairaudesta johtuvaa. Kyllä minusta hyvää huolta pidetään, käyn vielä tiistaina ja torstaina täällä labrassa ja molempina päivinä lääkäri soittaa iltapäivällä, miltä näyttää. Matkustusluvan kyllä sain ja tullia varten todistuksen opiaateistakin. Lääkäri oli ihana kun sanoi, että kyllä sinut sinne reissuun hoidetaan:) On varmaan hehkutuksestani arvellut, että odotan sitä kovin. Oxycontin annostusta jälleen vähän nostettiin, joten popsin niitä nyt aamuisin ja iltaisin 2.

Aika rauhallisesti täytyy vielä olla, sillä sen verran itse tuntee, ettei ihan "teräkunnossa" ole. Avecci on luvannut viedä mut illalla elokuviin! Siitä on tosi tosi pitkä aika kun viimeksi olen ollut leffassa, en edes muista koska. Mennään katsomaan Sisko tahtoisin jäädä. Taidan leffan päätteksi houkutella avecin viemään minut myös turmion tielle.....eli roskaruokailtapalalle:) Ruokailuni on ollut ihan surkeaa viimeisen viikon aikana, toki se on muutoinkin vähän sitä sun tätä, mutta nyt ei maistu oikeastaan mikään. Tuntuu, ettei mahaan edes mahdu mitään:) Onneksi hedelmät sentään maistuvat joten kuten ja pysyvät sentään vielä sisällä, muu tahtoo tulla ylöskin saman tein. On kuulkaa tosi outoa olla sairas ja sairastaa, sitä kun ei ihan semmosta sairaan tuntemusta ole tuntenut vähään aikaan, mutta jospa tämä nyt jo olisi voiton puolella:)

Eilen reporankana sängyssä, kaiketi vain suurimman osan aikaa nukkuen, en ole ihan varma? No ehtoolla pääsin sentään jaloilleen ja elohopea näytti 38.5 mutta ei mitään ihmeitä tuntemuksia ollut, uskoisin? Hieman huteraa olotilaa, mutta sain sentään jotain syödyksi ja limua reippahasti juoduksi ja illalla jaksoin jopa katsella telkkaria, tosin heräsin vasta kello 19.00 viimeisiltä uniltani. Juu ja mehujää on kova sana, vaikka muutoin en siitä välitä, mutta nyt on maistunut. Yöunet ovat ollet ihan kummallisia jälleen, hieman toisaikaista sanoisin. Väliin on ihan kuin hereillä, mutta nukkuu kuitenkin ja unien taso on jälleen ihan omaa luokkaansa. Ilmeisesti alitajunta tekee tehtäviään oikein olan takaa ja kaikki maailman ihmeet ja zompit pyörivätkin sitten unissani. No minähän olen hyvän mielikuvituksen omaava joten kaipa siihen muutama zompikin mahtuu joukkoon. Soitin myös eilen omahoitajalle, tämä voi kuulua ihan normisti taudin kuvaan, kun mitään muuta ihmeitä tuntemuksia ollut. Omahoitaja jutteli lääkärin kanssa ja labrat on kuitenkin syytä ottaa, tärkein tietenkin CRP.

Tämä aamu näytti jo paljon ruusuisemmalta, en ollutkaan enää ihan rautakanki. Aamun elohopea näytti 37.5 ja labraan suunnistin. Troppaamalla kuume on pysytellyt poissa tähän asti, olo on jotakuinkin normaali, mutta iltapäiväunet taitavat tehdä terää. Lääkärin soittoa odotan, joten puhelinvalimuksien päässä täytyisi nukustella. Tai sitten sinnikkäästi valvoa soittoon asti, sillä olen niin sikiuninen kun nukun, etten ole varma kuulenko puhelinta. Kuitenkin itselle tärkeä tieto olisi, että CRP olisi normaali. Miten ihmeessä voi sairastua juuri kun ei saisi, jos muutoin on ollut niin "terve" ettei flunssan flunssaakaan ole ollut? No meikäläisen tuurilla kyllä! Kaikin puolin on paljon terveempi olo kun on ollut pariin päivään joten lohduttaudun sillä. Ilokseni myös murkun koulun alku on sujunut hienosti ja yhteisiin juttutuokioihin ollaan päästy oikein mukavissa merkeissä. No mie oottelen puhelimen soittoa ja hyviä labratuloksia, toivon ettei kuumepiikki iske illan merkeissä uudelleen ja troppaan sen mukaan, ensi viikolla on haettava lisää buranaa ja laksatiiveja, ilman niitä ei taida tulla mistään mitään, saatika sitten ilman ihanan kamalia opiaatteja.

Tänään ollaan jo perjantaissa ja tulinkin lisäämään tähän samaan syssyyn uusimmat kuulumiset. Lämpö pysyttelee siinä 37.5 tienoilla ja olo on edelleen kohentumaan päin. CRP-arvo oli kuitenkin 157 eli korkea joten tunnin päästä tulee taksi ja matkaan kohti Radiusta. Labrakokeita otetaan ja keuhkokuviin ainakin menen, muusta ei nyt vielä tiedä, paitsi tietenkin lääkärin juttusille menen myös. Köhää on, varsinkin aamuisisin, mutta kun aamun opiaatti rupeaa vaikuttamaan, niin toppuuntuu siihen melko kivasti. Hieman ehkä keuhkoissa tuntuu ns. kirvelyä tai mitä se nyt sitten olisi, mutta opiaatti vie senkin tunteen mennessään. Pää on kyllä ihan toisaikainen eli ihan "pihalla", mutta taitaa olla melko normaalia meikäläistä ettei aina ole ihan hetkessä mukana. En nyt kauheasti kauhistele mitään, pidän vaan kaikki peukut ja varpaat pystyssä ettei mistään keuhkokuumeen poikasesta ole kysymys tms. Minä kun olen vakaasti aikonut olla Hki-Vantaan lentoasemalla sunnuntai-aamuna 22 päivä ja olen kanssa:) Kertoilempa sitten reissun tuloksista kun joskus kotiudun, täytyy varautua olemaan sairaalassa koko päivä ja pakata evästystä matkaan lukemisen kera. Mukavaa ja lämpöistä päivää kaikille. Halein Eija

Aamu alkoi vilusta väristen ja tutisten. En mitenkään kipeäksi itseäni tuntenut, mutta koska kroppa oli kuuma kun kekäle niin päätin laittaa mittarin kainaloon ihan varmuuden varoiksi. Eipä ihme, että hampaat löivät loukkua kun elohopea kipusi 39.6 jo heti aamu kahdeksalta. Flunssasta ei liene kysymys, kun moisia tuntemuksia ei ole. Toppia vaan naamatauluun ja juotavaa ja uudelleen petiin. Petissä sitä onkin oltu koko päivä, välillä lukien ja välillä autuaasti nukkuen. Harmitti tietenkin, kun piti tyttärelle lähteä ja yhdessä sirkukseen mennä ja tänään on sentään hänen syntymäpäivänsä. Ei auta itkut markkinoilla, on podettava kun podettavaa kerta on. No huomenna on vissiin pakko soittaa sairaalaan, pitääkö huolestua moisesta kuumeilusta ja onko syytä mennä labrakokeihin kuitenkin. Viimeksi päätettiin, ettei labroja tarvitse ottaa seuraavaa lääkärireissua varten, mutta nyt voi kuitenkin olla syytä. Sitkeästi karistan mielestäni pois kaikki kauhukuvat ja yritän ajatella, että kyseesä on vain kuumepiikki, ei muuta. Nyt ei innosta ajatus sairastaa eikä joutua sairaalaan kun pitäisi sinne reissuun vaan päästä. Mahaa kyllä vähän aristaa, mutta ei mitenkään paljon, tiedä onko näillä mitään yhteistä nimittäjää sitten. Onneksi en mene ihan veltoksi, vaikka kuume nousee korkeaksikin, pää tietenkin on vähän toisaikainen, mutta se ei liene mitään uutta. Toivotaan, että uusi päivä on kuumeeton ja muutoinkin hyvän voinnin tuova.

Kyyneleitäkin tänään vuodattelin. Sain suru-uutisen, että eräs meistä on jättänyt tämän maallisen elämän ja lähtenyt matkalle sinne jonnekin. Hänelle toivon hyvää matkaa. Hän pysyy muistoissani ja ajatuksissani pitkään, ei varmasti koskaan unohdu vaikka henkilökohtaisesti emme toisiamme tunteneetkaan. Sähköpostit välillämme ovat olleet kanava kulkea yhdessä tätä sairauden matkaa ja sielunsisariksi toisemme tunnistimme. Minun tulee sinua kova ikävä. Kivut ovat nyt ohi, kaikki tapahtui niin kovin äkkiä. Tapaamme siellä tuntemattoman polun päässä sitten, kun sen aika on. Hyvää matkaa Leksa!

Melankolia on piileskellyt taka-alalla, mutta joutunut vähän väistymään muiden asioiden tieltä. Kovin puuhakas en kuitenkaan ole ollut, toki saanut jotain pientä aikaan aina silloin tällöin. Ilmat ovat ollet melkoisen raskaita ja täytyy tunnustaa, että muutamana päivä koin oloni jo melkoisen tukalaksi ja katsoin parhaimmaksi käyttää päivät ihmettelyyn sekä hyviin kirjoihin. Eilen ja tänäänkin olenkin ollut pienissä maalauspuuhissa. Kumma juttu, meikäläinen kun maalaa, niin se näkyy kyllä joka puolella. Vaatteet, kädet ym. ovat kyllä maalinroiskeita täynnä, en ole oppinut tekemään sitä hommaa siististi, mutta mitäs siitä, tulipa tehdyksi.

Harmaita hiuksia on aiheuttanut taas yhteenotot murkun kanssa. Kun mikään ei mene perille ja hän ei saa suoritettua ainuttakaan tehtäväänsä, mitkä ovat odottaneet koko kesän. Kaikesta tulee sanomista ja äitihän ei ymmärrä yhtään mitään, hän kun on jo ihan kalkkis. Tottahan minä tiedän, että nämä ovat ihan tuon iän normaaleja ilmauksia, mutta meillä tämä ristiriitatilanne on kestänyt jo pitkään. Itse olen oikeastaan jo aivan loppu näihin ristiriitoihin. Tilanne kärjistyy aina enemmän ja enemmän kun vielä avecin kanssa hän ei tule enää yhtään toimeen. Vanhemmat vain määräävät, rajoittavat, komentavat, pilaavat elämän ja joka toinen sana on kirosana ja keskustelu tapahtuu huutamalla. Normaali puhekieli on hukassa. Itse en yleensä huuda, mutta jos pinna menee, niin silloin kyllä äänikin nousee. En myöskään kiroa kuten ei myös avecikaan, mutta nykyajan nuorilla tuntuu olevan tarve painottaa puheessa kaikki mahdolliset asiat monin kirosanoin. Mitäpäs siinä on äidillä sanomista, kun lapsi huutaa, että joudat jo kuolla, en tule hautajaisiin ja kuolisit jo. Tietenkin sanat ovat sanoja, eikä aina ehkä ihan tarkoituksella lausuttuja. Pelko on peikko mikä vaanii siellä selän takana ja etäisyys äitiin on aloitettu, jotta ei sattuisi niin paljon. Toivon, että tilanne helpottuu ajan myötä ja alkaahan opiskelut keskiviikkona, joten jos uusi koulu ja paikkakunta sekä koulurytmi saisivat vähän tasoitusta aikaan.

Kirjoituskilpailun tuotos on maailmalle lähtenyt. Ei siitä mitään kovin kummoista tainnut tulla, joten mitään odotuksia ei ole. Mutta tehty on niin se on jo pääasia ja sainhan ainakin sen aikaiseksi:) Huomenissa taidan lähteä tyttären luokse yökylään jälleen. Tarkoitus on viedä pikku Tuukka elämänsä ensimmäistä kertaa Sirkukseen, mummu taitaa nauttia ihan yhtä paljon, sillä siitä onkin aikaa kun viimeksi olen sirkuksessa ollut. On tainnut tuo oma nuorimmainen olla sen ikäinen, että on mukana täytynyt olla ja yhdessä ollaan käyty.

Vointi on pysynyt kohtuullisen hyvänä. Tosin huomaan edelleen, että voimat ovat melko vähäiset joten jaksaminen on vähän sitä sun tätä. Ruokahalu on jostain syystä ollut kadoksissa pitkän aikaa, ei maistu oikein mikään, ainakaan ruoka. Hedelmät ja kylmät jutut kyllä, voipi olla lämmön syykin ja parantuu sitten kun kelit viilenee. Toki sitä jotain puputtaa, mutta kovin on pieneen kutistunut. Vatsa on tuntunut kyllä enemmän omituiselta muutamia päivä. Vaihdoin väliin laksatiivin Laksoberon kapseleihin ja alkuun tuntuikin, että ovat hyvät. Nyt on sitten vähän niin ja näin. Vatsa kyllä toimii, mutta kovasti saa aikaa vuotoa. Olenkin maalannut jälleen kauhukuvia siitä, että paksusuoli olisi jälleen ruvennut vuotamaan sisäänpäin. Näin oli tapahtunut viimeksi. No onneksi se on summittaista, joten  en tiedä mistä varmuudella on kyse. Pakko tutkailla tilannetta, onneksi minulla on lääkäri 16 päivä joten sittenpä saan siellä asiasta keskustella. Kaikki tämmöinen ylimääräinen kyllä saa päänuppiin jos mitä ajatuksia, mutta jos nyt koitan pitäytyä siinä, etten maalaa "piruja" seinille vielä. Tiedän, että tähystyaika on tulossa kohtapuolin ja siinähän sitä tutkitaan taas kerran suolen tilannekin ja saadaan selkeää faktaa, onko paha peikko uudelleen pesiytynyt sinne, vai lähtikö se koskaan poiskaan? Kyljen kipuilut ovat melko samalla mallilla, tosin luulen, että myös aamuannos on syytä nostaa kahteen niin kuin iltakin nyt on. Hömelö hömppä ei ole taas kellekkään asioista mitään virkkanut, vaan pitänyt suunsa visusti kiinni. No kaikella on aikansa ja paikkansa, sillä kertomisellakin.

Viime yönä vihmoi vettä ja taivas hehkui ja kolisi. Samaa rataa on tämäkin aamu mennyt, muttei sentään ihan samalla voimalla kun Asta-myrsky. Kaukainen kumu kuuluu kuitenkin tasaisesti, vaikka sade tällä erää taukosikin. Ollaan käännytty jo elokuun suuntaan ja häivähdys syksystä käy mielessä. Lieneekö suomalaista melankoliaa, kun tietty apeus on ollut läsnä muutaman päivän. Tuntuu kun olisi pimeän tunnelin suulla ja edessä häämöttää pelkää kaikuvaa tyhjyyttä. Jostain syystä, en pääse millään alkuun missään. Monta pientä hommaa olisi tehtävänä, ei mitään kiireellistä, mutta saisipa tehdyksi. Aloituksen innostus on hukkateillä, tavoitteellisuus kateissa, täytynee olla tavoite jos mielii alkuun pääsevänsä. Toisiaalta tulee tunne, että mitä turhia, eipä sillä ole mitään väliäkään. Mutta täytyisihän olla, muutoin ei minkäänlaista jatkumoa synny. Olen varmaan liiaksi ollut oman itseni kanssa ja siksi turtumus on vallannut. Päivien samankaltaisuus ei ole erilaisuutta, miten siis saisin niistä erilaisia, jotta ne eivät olisi liian samankaltaisia. Tunteena tämä tunne on sellainen, mitä on vaikea selittää. Hetkellisesti vain tekemisen riemu ja elämisen ilo on kadoksissa, huomenna voi olla toisin ja molemmat tunteet ovat löytäneet jälleen paikkansa. Välillä kuitenkin tuntuu, että hetki hetkeltä katoan, lakkaan olemasta vaikka olenkin. Olemassaolon itsestäänselvyys on hukkunut jo aikaa sitten, olen vain lainassa vielä hetken, vain pienen pienen hetken.