25.12 Eija siirtyi enkeleiden joukkoon. Eija lähti tyttäriensä läsnäollessa.

Jouluaattona Eija oli huonossa kunnossa, mutta nautti silti joulunvietosta tyttäriensä ja perheen parissa. Eija kävi joulusaunassa ja availi lahjoja iloisella mielellä.

Joulupäivänä Eijan kunto romahti. Eija siirrettiin ambulanssilla Pirkanmaan hoitokotiin, jossa muutaman tunnin jälkeen siirtyi enkeleiden seuraan.

Eija oli loppuun asti oma itsepäinen ja positiivinen itsensä. Eija varmasti toivoisi kaikille voimia ja jaksamista elämään. Nyt Eija on paremmassa paikassa, jossa kipuja ei enää ole.

Eijan toiveena oli viettää joulu kotona ja se onnistui. Voimme kaikki muistella Eijan hienoa ja positiivista elämänasennetta. Eija oli vahvin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Kipujen ja sairauden keskellä ei Eija koskaan valitellut ja aina ajatteli asioita positiivisessa mielessä. Eijalla kylässä käydessä ei sairaudesta paljon puheltu, vaan juteltiin arkisista asioista. Eija oli maailman paras äiti, puoliso ja ihminen.

Eijaa jäi kaipaamaan tyttäret, lapsenlapsi, äiti ja sisarukset sekä ystävät.

Tai ei sitä pomppimiseksi voi sanoa, pikemminkin klenkkaamiseksi. Jalat kuitenkin muistuttavat enemmän potkupalloa kun jalkoja ja nilkkoja. Kävely onnistuu sisätiloissa kyllä, ainakin jotenkin, mutta pihalle ei passaa mennä, jää lumen jalkoihin. Kokeiltu on kun kävin viemässä lyhteen linnuille omppupuuhun, avecin turvakengät jaloissa, kun mitkään muut ei mahdu jalkaan. Kävin minä silti perjantaina "jouluostoksilla", saavutus sinänsä, muutamat joululahjat tuli ostettua ja paljon muuta ei tarvita. Ostipa avecci mulle ihan uudet talvikengätkin, reilut mitkä meni vielä silloin jalkaan, vaan eipä mene enää. Eletään toivossa että käyttöäkin piisaa. Kurkku antaa jo periksi syödä, kun vain joku aina maistuu. Onneksi antibiootti tekee nopeasti tehtävänsä. Muutoinkin olo on ihan "jees" eli kivut aika hyvin kurissa. Ainoa haittapuoli on, että nukkuisin vaikka läpi vuorokauden. Olen ottanut yöksi nyt Imovanea 7.5 mg ja jee jee yöt ovat olleet nukkumista ilman kipuja. Kiitos siitä. Toisiaalta olen niin väsynyt sittenkin, että nukun vähän väliä ja silmät menevät kiinni tuon tuosta. En tiedä pitäisikö vähentää 10 mg lääkitystä, itsehän minä sen nostin, täytynee kokeilla. 

On ollut vähän "kiirus" mukamas. Vieraita on käynyt paljon ja herkkuja on ilmaantunut kaappeihin. Molemmat tyttäristä on käyneet tällä viikolla ja siskot sekä tietenkin äiti. Huomenna tulee lahjasiivoojat ja keskiviikkonakin tulee vieraita. Tämä vieras on merkityksellinen sinänsä, että olemme tavanneet muutamia kertoja ja hän haluaa tulla minua tervehtimään, kun olen hänen mielessään joka päivä. Näin sitten sovimme kahvittelutuokiosta. Meillä riittää juttua, tiedän sen, vaikka emme kovin tuttuja olekkaan. Oli mukava yllätys jutella hänen kanssaan puhelimessa.

Nuorin sai tietää, että saivat asunnon, mitä olivat tänään katsomassa. Oli onnensa kukkuloilla tietenkin. Minä vähän haikeana, tietenkin. Nyt on aika pakata ja järjestää tavaraa ja miettiä ostoslistaa. Huh minua vähän tai paljonkin pelottaa tämä iso askel. Mutta hällä oli silmä niin kirkas ja onnellinen, etten arvannut tunnelmaa latistaa. Lehtijutun raakversionkin sain juuri äsken luettavakseni. Täytyy sanoa, että kyllä taas kyynelehdin. Juttu oli mielestäni hyvä, mutta huomenna täytyy lukea uudelleen jotta asiat kerkiävät hautua yön yli eikä ylimääräiset tunnelataukset sotke sitä.  Te saatte sitten odottaa tammikuun 9 päivään milloin on kaavailtu julkaisupäivä.

Kommentteihin palaan huomenna sillä nyt on pakko levätä, en ole ennättänyt päikkäreille tänään ja silmä painuu. Vastaan kyllä teille kaikille!

Näin on, kun vaivat alkavat niin ei loppua näy. Toinen tulee ja toinen menee, mutta joku pölähtää päälle jatkuvasti, harmi. Juuri kun ajattelin, että kyllä tämä tästä suttaantuu parahin päin, niin toisin kävi. Ruoka rupesi jo pikkuriikkisen maistamaan ja voimatkin tuntuivat palailevan viiveellä, ainakin jonkinmoiseksi, lääkitys on kohtuu kohdilleen kun itse sitä vähän rukasin ylöspäin ja lisätoppia olen nauttinut surutta. Ensin turposivat jalat, ovat muuten lähinnä potkupallon näköiset, moista ei ole ennen tapahtunut. Eilen alkoi kurkkukipu, ajattelin että kyse on flunssasta kun isäntäkin on tuossa flunssan kourissa. Aamulla olikin suu niin kipeä ettei taas vettä kärsinyt niellä ja sellainen epämääräinen "närästyksen" tunne vaivaa aina kun jotain laittaa suuhun. Kirvelyä ja kärsimystä ja sitten suu on täynnä valkoista peitettä, voi ei jälleen ruokatorventulehdus. Ei kiva juttu ei tosiaankaan, tätä en haluaisi tekee niin sika kipeää. Ilmankos muutamat yöt ovat olleet suorastaan piinaa, ei nukkumista. Päiväseltään torkunkin sitten istualleen tuon tuosta, ei ole muuta mahdollisuutta. Soittelin omahoitajalle ja antibioottiresepti oli iltapäivällä apteekissa. Sisko haki sen ja onneksi se auttaa nopeasti, ainakin viimeksi. Pitäkäämme peukut pystyssä, painon ei enää passaisi laskea yhtään sillä on se niin paljon jo tippunut.

No jotain "rohkeaakin" tapahtui tänään. Olin luvannut Aamulehden liitteeseen Asiat ja Ihmiset haastattelun. Tänään oli sitten haastattelupäivä. Juttua riitti ja reilu parisen tuntia turistiin, asioita tietenkin käsiteltiin tämän blogin tiimoilta,  nyt ajankohtaisen kuoleman tiimoilta. Tuokio oli mukava ja leppoisa ja minähän pulputin kuin papupata. Jutun kaavailaan tulevan 9.1. lehden liitteeseen, tiedä sitten. Tiedä onko siinä rohkeutta, itse miellän sen avoimuudeksi, mutta katsotaan sitten jos juttu joskus tulee ulos. Kaikessa mukana, mutta kun yhteyttä otettiin niin katsoin, että mikä jottei. Syövästä ja siihen liittyvistä asioista ei koskaan kai puhuta liikaa ja tietoakin tarvitaan. Toivottavasti tämä tukee näitä asioita. Niinpä, olkaa siis rohkeita te kaikki muutkin ja avoimia. Nyt minun on mentävä torkuille jotta jaksan edes hetken katsella telkkaria vielä. Olette rakkaita!

Tosiaan sairaalasta on päästy ja kotosalla ollaan, ihana niin. Kaiken pähkäilyn jäljeen päädyttiin siihen (kuvaus näytti), että suoli oli aivan täysi tavaraa ja etärit kasvaneet joten ne painavat. Eipä siinä mitään muuta kun urakalla suolta tyhjentämään, sairaalassa se ei alkuun kovin hyvää tulosta tuottanut mutta hiljaa hyvä tulee. Nyt sitten kotoana on juotu pehmennyslääkkeitä oikein urakalla, suoraan sanoen niin, että korvista ja nenästäkin tulee ulos ja yököttää. Voimat vaan ovat ihan menneet ja siksi en ole jaksanut edes päivittämään blogia, olen pahoillani siitä. Kaikki voima vaan on mennyt juomiseen litkuja, vessassa ravaamiseen ja nukkumiseeen. HB on edelleen alhaalla eli 82 mutta lisäverta ei vielä tähän saumaan annettu, edessä on jos hb ei nouse. Nyt on pikkuhiljaa tullut parempi ja hivenen voimakkaampikin olo, mutta nukkuessa menee suurin osa päivää. Tottahan tuon tietää, samahan se on kun kovan vatsataudin jälkeen, kestää ennen kuin voimat palautuvat. Oikealla puolella vatsaa on edelleen kiperä kipukohta, mutta se on kohtuullisesesti noteerannut nyt lääkkeisiin, mitä aiemmin ei tapahtunut vaikka tietyissä asennoissa kieltämättä se kyykkyyn saa. Ei ole puhetta että kumartelee tai tosta noin vain vaihtaa kyljen asentoa, huuhto kuuluu oitis, joten asennon löytäminen ei ole helppoa. Lisäksi edelleen lihakset kiukuttelevat, niin jalat kun kädetkin. Sanoisin pirullista särkyä ilmenee tuon tuosta mutta siihen onneksi tehoo troppi melko hyvin.

Sen verran pääsin muihin maisemiin, että lauantaina juotiin veljen 60-vuotis kahvit siskolla. Muutaman tunnin jaksoin olla ja oli aivan ihana nähdä veli vaimoineen sekä myös muita sisaruksia. Kotosalla on käynyt vähän väliä joku katsomassa ja hemmoteltukin minua on. Olen saanut ravintolisiä jääkaappiin, lääkkeet on haettu apteekista ja tonttu toi lahjaksi lahjakortin joulusiivouksesta, ihanaa. Sunnuntaina keskimmäinen tyttäreni+avec tuli käymään. Hänen kanssaan olemme suunnitelleet heidän keväällä olevia häitään. Yhdessä on katsottu netistä kuvat niin mahdollisesta hääpuvusta, juhlapaikasta, ruokalistasta, kutsukor-teista. Näin pääsen mukaan häihin vaikka fyysisesti en olisikaan enää läsnä. Puhelin soi välillämme melkein päivittäin ja aina jotain uutta juttua häihin liittyen on. On ihanaa kun minut on otettu tähänkin näin mukaan. Saan myös nähdä ainoana hääpuvun ennen häitä, Nnu tulee sen minulle näyttämään heti kun se on hankittu. Olen onnellinen. Kun emme päässeet yhdessä tallipihalle, hän oli käynyt siellä ja kuvannut kaikkia mahdollisa kohteita sekä tehnyt niistä ihanan koosteen koneelle. Otsikkona oli: Kun äiti ei pääse tallipihalle, tuodaan tallipiha äidin luokse. Joten pääsin kun pääsinkin mukaan, vaikkakin keittiön tuolilla istuen.

Täällä viikolla täytyy soittaa sairaalaan seuraavasta käynnistä ja voinnista. Tuntui hienolta kun omahoitaja kävi vuodeosastolla minua tervehtimässä vaikka hänellä varmasti muitakin kiireitä oli. Olen edelleen vakuuttunut, että olen hyvässä huomassa. Oloni on kaikesta huolimatta levollinen. Minä olen vakuuttunut, että voimani tästä palautuvat melkein ennalleen. Siihen antaa potkua myös se, että jouluna saan tyttäret perheineen meille jouluaterialle meille tulee myös joulupukki ja tottahan toki joulusaunakin lämmitetään. Ruokapuolen kanssa pääsen helpolla. Itsetehdyt laatikot "kävelevät" kotiini siskon toimesta, toinen sisko juoksutti jo joulupullat ja piparit kaappiin, rosollin kiikuttaa äiti, Nnu tuo salaatit, maustekakun, tortut...isäntä hankkii kinkun....mitähän minulle jää? Todella odotan joulua ja hyvää kuntoa.

Täällä osastolla sitä nyt sitten kökitään. Eilinen ilta meni aivan häämessä kun olin jo niin väsynynyt ennekuin pääsin lepotilaan. Illalla vielä klo 18.oo jälkeen otettiin CT-kuva, sitä edelsi tietenkin se kamala liditkun juoni, mutta menihän se alas. Täällä kone vähän takkuaa joten elkää ihmetelkö jos tästä tuloksena on jotain kummaa. No Ct näytti, että etärit ovat jälleen kasvaneet ja painavat tietenkin, lisäksi suoli on täynnä tavaraa eli yhdistelmä kipuun on valmis. Voin vain sanoa, että kipu on kyllä kamala ja saa sätkimään ja hytkymääna asennosta riippuen. Ei mitenkään mukavaa. Hb on inasen noussut ja kaiketi tässä vaiheessa ei veritankkausta tarvita. Suolta on nyt sitten tyhjennetty niin peräruiskein kuin juomalla pehmikettä, tulostakin on tullut vähän, mutta ei tarpeeksi. Nyt on 1,5 litraa litkua pöydällä. Toivon, että tepsii. Ennenmmin en pääse kotiin kun vatsa on kunnossa ja saadaan selville kivun määrä tämän jälkeen jotta tropit voidaan taas entrata kuntoon. Näillä eväillä odotellaan ja vähän pitkää on tämä odotus, mutta pakollista, joten hyväksyttävää. Hoito on hyvää joten hyvät ovat kädet mitkä pitävät huolta. Tämän teksti muuttui tossa aluksi ihan pieneksi, toivottavasti se palautuu ennalleen kun en saa sitä mistään muutettua normaaliksi, kummallista. Palaamme asiaan ja kiitos kaikille viesteistä. Tässä en niihin nyt vastaa mutta olen lukenut kaikki ne ihanuudet. Olette rakkaita. Halein Eija

Blogi on ollut hiljaa, mutta ei tarkoituksellisesti. Kaikki viestit olen lukenut, tuhannet kiitokset niistä, vastauksia saatte nyt sitten odottaa. Perjantai-illasta se alkoi ja on jatkunut koko hela pyhät. Pyjamapäiviä sohvalla maaten, liikkuen niin vähän kun mahdollista. Eli KIPU ja sellainen KIPU mihin ei sitten mikään troppi auta ja se sai minut kulkemaan kumarassa kun vanha mummo kyyneleet silmissä. Oikealla puolella vatsaa oleva kipukohta on jostain syystä ärtynyt yli äyräiden. Lääkityksenä otin kaikki mahdolliset lisätropit sekä omavaltaisesti lisäsin myös pitkävaikutteisen määrää 100 mg, mutta apu oli vähäistä, selkä sentään vähän suoristu ja pystyin ottamaan helpommin muutamat askeleet.

Aamulla oli kello soittamassa, vielä yöpaidassa, mutta lääkkeet otettu hyvän aikaa sitten. Nyt lääkkeet vähän helppaavat ja yritän suorittaa aamutoimet sekä kaivaa vaatetta niskaan. Kohta soitan oma-hoitajalle ja meinaan lähteä tapaamaan lääkäriä, muutoin ei tule mitään. Nyt ei enää jaksa kärvistellä ja pinna menee.

Jos blogi on hiljaa, tiedätte että siellä olen. Varmasti jos veritankkausta tarvitaan, niin sekin tehdään samaan syssyyn. Yritän saada tyttären välittämään tilannetiedotuksia jos tuntuu, että reissu venyy. Varaudun matkaan kirjalla, hammasharjalla ja muutamilla muilla tavaroilla jo valmiiksi "yökyläilyjä" varten. Olette kaikki mielessäni, ajatuksissani.

Juu koitos alkaa....ne aamutoimet. Palaamme asiaan toivottavasti paremmin uutisin. rakkaudella Eija

Enkä tarkoita nyt kaupan ale-viirusta, se vaan taitaa olla olotilani näinä muutamina päivina, tämäkin päivä laskettuna mukaan. Tiistaina oli labrapäivä, en pitänyt aamulla mitään kiirettä kun ajattelin, että pääsen taksilla mukavasti ja nopeasti. Pakkasta oli -20 astetta ja mieli ei tehnyt kävellä, sillä kintut ovat eriparia edelleen ja melkoisen kipeät. Arvata saatttaa, moukan tuuria, ei pirssin pirssiä tolpalla ja kaikki kelle soittelin olivat pitkillä reissuilla. No kello meni jo niin pitkälle, että pakko oli lähteä jos mieli saada labrat vielä samalle päivälle sillä aika on rajallinen. Toppavermettä niskaan ja menoksi....olihan se ihan ihanaakin, vaikka ajattelin vain että hiljalleen jalkaa jalan eteen niin kyllä se matka siitä taittuu. Pääsin ihan kunnialla perille asti ja labrat tuli otettua, kotiipäin sainkin kyydin siskolta minkä lopulta tavoitin puhelimitse. Mitä tästä opin? Tilaan pirssin seuraavaa kertaa varten etukäteen, ei tarvitse arvuutella kyydin saamista. Reissu otti sen verran koville, että unitellen meni sekin päivä ja voimia keräten keskiviikon lääkärireissua varten.

Kipupäiväkirja olikin tosi tarpeeseen. Sieltä lääkäri pystyi katsomaan päivien tilanteen ja niiden lääkkeiden määrän mitä olin ottanut. Tuloksena oli pitkävaikutteisen lääkityksen nostaminen 80 mg aamuin illoin. Kivut vaihtelevissa paikoissa ja jaloissa johtuvat osin lihasheikkoudesta, mikä on yksi kortisonin sivuvaikutuksista kuten myös suun limakalvomuutokset ja ruokatorventulehdus mikä oli. Kortisoniannos pienennettiinkin ja siitä pyritään pikku-hiljaa pääsemään eroon.Kerroin myös tästä viimeisimmästä vatsasessiosta. Tyhmyydestä sakotetaan! Vi-Siblin on sellainen vatsantoimituslääke,  mitä ei syöpäpotilaan tulisi käyttää, koska se ei toimi silloin oikealla tavalla. Se saattaa aiheuttaa jopa suolitukoksen, koska massa lisääntyy. Onneksi tajusin käyttää ensiapuna Metalaxia, sillä muutoin olisi voinut käydä huonosti. Nyt olen palannut entiseen hyvään Laxo-Appelsiiniin mikä toimii oikealla tavalla ja auttaa kummasti. 

 Suurin syy tähän vetämättömään olotilaan ja jatkuvaan väsymykseen löytyi myös. HB oli laskenut reilusti 20 yksikköä ja oli nyt vain 80 joten aivan liian alhainen, tipahtaminen oli tapahtunut vajaan kahden viikon aikana. Eipäs ihme, että muori on ihan tokkurainen ja pyörryksissä. Lepoa, lepoa, lepoa ja ruokaa sekä rautaa. Tiistaina labraan ja keskiviikkona omahoitaja soittaa onko nousua tapahtunut jos ei ole tulee lähtö veritankkaukseen. Minulla oli oikein antoisa keskustelu lääkärin kanssa, hän kyseli fiiliksiä ja tietenkin omaa jaksamistani, puhetta oli myös näistä itseä rasittavista reissuista ja palavereista, mitä lastensuojelun kanssa on ollut. Myös kuolemasta ja siihen liittyvistä peloista oli puhetta. Totesin hänelle, että tunnen olevani turvassa, kun kaikki asiani sen puoleen on hoidettu ja myös siitä, että en pelkää itse kuolemaa vaan tietenkin niitä kaikkia kipuja ja tilanteita mitä sen kohdatessa voi tulla mm. hengityksen osalta. Lääkäri sanoikin, että jos kotona esim. viikonloppuna tulee sellainen tilanne, että sitä ei enää itse pysty hallitsemaan niin soittaa heti hoitokotiin, sieltä järjestyy varmasti paikka ja apua on saatavilla kaikkiin vaivoihin, keinoja siihen on.

Väliin ajattelen onko tässä mitään järkeä tässä olemisessa. Kotona olet kun Michelin ukko, vällyä päällä tuplakerroksia kun paleltaa, hehkeys kaukana. Muutoin olet kun nukkuneen rukous tai nukut vaan mitään et jaksa, olet vaan. Vaan kaiketi sekin on tavoite, se oleminen ja hengissä pysyminen, edes joulun yli, mikä ehkä kohtuullisen realistista voisi olla. Ja kun se elämänhalu on vielä olemassa...ei sitä tahdo antaa periksi....vaan mennä retuuttaa suomalaisella sisulla eteenpäin.

Eilen ei vuodatus suonut minulle mahdollisuutta kirjoittaa blogiin. Sain yhden osion kommenteista kirjoitetuksi ja kaikki muu hukkui error page....ja tyhjää. Nou hätä...tänään uusiksi vielä näin aamupäivän aikana, silloin voi silmä pysyä paremmin auki. Eilen jäi kaikki töllötysohjelmatkin katsomatta...tai katsoin, mutta nojatuolissa torkkuen, kunnes  sitten päätin mennä ihan sänkyyn asti nukkumaan. Ihana auringonpaiste ja kirpakka pakkanen sitä luonto meille tälle pyhälle suo, tietäen sitä koppihoitoa edelleenkin. Toki olin vissiin nukkunut niin sikeästi ja tuhannessa kippurassa, että aamulla kroppa oli kankea kun rautakanki eikä meinaa sitten notkistua ei millään, joten ulkona kävelykään ei mitenkään houkuttele.

Perjantain tutustumiskäynti meni ihan mukavasti. Paikka oli ihan ok, mutten tiennyt että kyseessä on lastenkoti. No laitos on aina laitos ja sen mukaisesti laitosmainen. Eipä se mitään ihastuksen ilmaisuja saanut aikaiseksi, mutta monien mahdollisuuksien vuoksi, hyvä harkinnanvarainen ratkaisu sekin. Siellä nimittäin oli yläkerrassa, nyt juuri rempassa olevat, pari asuntoa, missä kaksi nuorta asuivat "kimpassa" ja asunto oli oikein tilava ja viihtyisä. Myöskin pihapiirissä on yksi rivitalo, missä nuorella on ihan oma asunto, mutta valvottuna. Tähän on vaan 18 v ikä, mutta kuulemma joustoakin voi iän puoleen olla. Nämä asunnot olivat täysiä nyt, mutta kevätpuolella voisi vapautuakin asunto. Tosin nuoret ovat sen yhteisen vuokra-asunnon päättäneet hankkia ja se päätös tuntuu pitävän. Viranomaisten kanssa sovittiin sitten kotikäynti vielä maanantaille ja silloin tehdään kaikki lopulliset päätökset.

Keskiviikon ja torstain kärvistelin vatsani kanssa. Olin saanut uutta vatsantoimituslääkettä ja yllätys yllätys se toimikin kohdallani aivan päinvastoin ja sai aikaiseksi oikein umpilukon. Voi viude ei ollut mukavaa ei. Kyllä tuntemukset ovat silloin pahimmillan ihan fyysistä sekä psyykkistä kipua ja totaalista pahaa oloa. Kyllähän se sitten metalaxilla rupesi vihdoin viimein toimimaan, mutta tuon pari päivää siihen saikin sitten käyttää. No nyt on tropit vaihdettu entiseen hyväksi havaittuun ja toivon mukaan moisesta vaivasta ei tarvitse olla huolissaan ihan vähään aikaan. Muutoinkin mietin näitä erinäisiä paikallisia kiputuntemuksia, miten ihmeessä nuo kipujen paikat voivat vaihdella ihan laidasta laitaan. Miten esim. yön jälkeen voi aamulla olla nivunen niin kipeä, että koko jalan liikuttaminen sattuu? Esiintyykö syöpäkivut vaihtelevina paikasta riippumattomina kipukohtina summittaisesti? Täytyy muistaa kysyä asiaa lääkäriltä kun keskiviikkona menen.

Torstaina kävi tytär avecinsa kanssa. Tiistaina hänellä oli syntymäpäivä ja kun he tulivat, niin tytär toi tullessaan ihania leipomuksiaan. Keikauskakkua ja suklaanamusia (eri täytteillä). Tytär oli tehnyt jotain äidiltä salaa...eikä ollut hiiskahtanutkaan...oli käynyt autokoulun ja oli ollut inssissä aamusella. Luulin että hän pilailee, kun tokaisi, että mä kuule ajoin tänne autolla. Luulin tsoukiksi....hienoa tyttäreni, elämä hymyilee olen ylpeä sinusta. Sovittiinkin heti että lähdetään naisporukassa viikon päästä Tampereelle tallipihaan haistelemaan joulun "tuulahduksia", minulla kotiinkuljetus. Tiedän, että kaikki reissut minua väsyttävät ja saavat selkäni ja kroppani särkyilemään, mutta varustaudun tropein ja luotan "holhoojiin". Olen joutunut pitäytymään niin monesta menosta viime aikoina, että se harmittaa minua suunnattomasti. Mutta ei sille mitään mahda kunhan saa nyt nämä pakolliset kuviot edes hoidettua. On vaan pakko hyväksyä, että fyysistä voimaa ei enää ole eikä se taida edes palautua. No jos ei vuori pääse muhamedin luokse niin muhamed pääsee vuoren luokse.....siis jotenkin näin.

Maanantain palaveri meni kohtuullisen mukavasti vaikka ilmassa oli monenlaista näkemystä ja tulkintaa. Tukiasunnossa Tampereella olisi paikka nuorelle (murkulle) valmiina. Kaiketi kysymyksessä on siis lähinnä oma huone, paikassa asuu muitakin nuoria ja siellä on myös henkilökunta. Tämä oli se äidin mielestä paras ratkaisu ja sitten astuu kuvaan se iso MUTTA ja MUTTA. Se MUTTA on kahden nuoren päätös muuttaa vuokralle yhdessä (äiti saa ensimmäiset harmaat hiukset). Nuoret ovat jo jonkin aikaa asiaa ajatelleet ja asuntoja oli katsottukin valmiiksi,  myöskin Kelan sivut olivat oleet ahkerassa käytössä. Yhteistä seurustelua on kestänyt nyt 3 kk vaikkakin nuoret ovat tunteneet toisensa jo pidemmän aikaa. Niinpä niin, olenhan itsekin ollut nuori kun olen muuttanut pois kotoa, toki oli pakko kun työn perässä lähdin ja sillen tielle jäin pitkäksi aikaa. Mutta en voi olla ajattelematta, että kovin on tyttäreni nuori "kotileikkiin" vaikka poitsu onkin täysi-ikäinen. Molemmat opiskelevat, poitsu valmistuu keväällä, tytär kahden vuoden päästä. Eniten minua tietenkin huolestuttaa tuo finassipolitiikka. Nuoret kun  laskevat niin asumistuen ja toimeentulotuen varaan...joten heidän mielestään rahat riittävät. Tytär laskee elatusmaksun ja lapsinlisän piikkiin, isä kun ei ollut suostunut antamaan taloudellista tukea ja äiti ei taas pysty. Totuus on että tytär on erittäin vaativainen...vaatteet täytyy olla "vimpan" päälle ja meikit merkkikamaa, elokuviin täytyy päästä joka viikko ja muutoinkin shoppailu lienee maailman paras harrastus. No sanotaan että siperia opettaa...mutta pitääkö aina mennä vaikeimman kautta? Kerkeäisihän sitä yhteen muuttamaan vaikka vuodenkin päästä. No ei käy äidin nipottaminen eikä edes pakottaminen. Jos minä plikan johonkin pakotan,  niin tiedän ettei siitä tule mitään, kyllä hän niin oman päänsä haluaa pitää ja pistää muutoin ihan lekkeriksi. Summa summarun sain sentään hänet ylipuhutuksi lähtemään perjantaina tutustumaan tähän tukiasuntoon kun kerta mahdollisuus oli, ensin kyllä monien kielteisten kommenttien jälkeen. Alku sekin ja mahdollisuus mielenmuutokseenkin, kun on nähnyt niin tietää paremmin. Nuoret voivat laittaa asuntohakemukset menemään vaikka heti, sillä eihän niitäkään tuosta vaan saada. Ensi viikolla kotikäynti jolloin sitten kaikki lopullisetkin päätökset puidaan läpi ja käydään käytännön asiat kanssa. Jos nuoret nyt kuitenkin päättävät muuttaa kimppaan, niin perhetyöntekijä tulee olemaan kuvioissa mukana, hyvä niin ja turva sekin.

Kyllä nämä aina meikäläiseltä voimia vie ja ajatustyö jatkuu vielä kotona sekä myös unissa. Kaikkeni annan ja sitten menen monen tunnin päikkäreille. Jos vain jotenkin tolpillain pysyn niin yritän osallistua, sillä nämä ovat viimeisiä mahdollisuuksia. Onneksi olen saanut aina taksilaput reissuihin, muutoin ne kyllä jäisivät tekemättä.

Minuunkin iski sitten joulufiilistely...ihan pikkasen vain. Kun on pimeää, tuuli ulvoo ja pyörii ja lunta pyryttää,  oli kammettava itsensä vintille ja kaivaa kyntteliköt esiin. Elävän tulen lisäksi vähän sähkötulta. Sirottelin sitten kynttelikköjä ikkunoille ja muutamia valokoristeita roikkumaan sisätiloihin...mutta eihän se riittänyt. Pitimän sitten kaivaa vielä murkun viime vuonna tekemät ripustettavat lumihiutaleet ja käpytontut ja pläjäytää ne roikkumaan keittiön ikkunoiden verhotangosta. Ja kun keittiön verhot olivat kesäisen keltaiset piti ne vaihtaa niihin ns. jouluverhoihin. No ei niissä tonttuja sentään ole, tähtiä vaan. Pitimän sitten vielä laittaa vähän punaisia ja vihreitä liinojankin pöydille, eikä niissäkään ole tonttuja vaan tietenkin enkeleitä. Olisin kai tuonut kaiken muunkin joulusälän mukanani, mutten sentään tohtinut....luulen kyllä, että joka viikko taitaa tulla joku tonttu tms. koriste johonkin päin huushollia, vähän niin kuin vaivihkaa. Ei minulle yleensä joulufiilis näin aikaisin tule vaan lieneekö lumi ja luonnon kauneus vaikuttaneen mieleen.

Vointi on edelleen kohtuullisen mukava. Vähän vaivaa sieltä ja täältä, mutta ei mitään maailmaa mullistavaa. Veto veks mutta ei kai ne voimat ihan entiselleen palajakkaan. Juu ja jaksoinhan sentään jotain....hiljaa hyvä tulee. Koppihoidossa olen pysytellyt sillä niin viimaiset ovat olleet tuulet, etten ole tohtinut nokkaani kuistia pidemmälle laittaa. Mieli kyllä tekisi ja jos ilma vähän selkiytyy, niin yritystä ainakin on.

Toisinaan sitä ajattelee, että onko tämä kaikki edes totta. Varsinkin silloin, kun päänuppi on hetken oma itsensä ja halajaisi tehdä ja nähdä monenlaisia juttusia. Sitä ei tahdo uskoa, että vaikka pää tekisi, ei mikään muu sitten toimikaan sen mukaan. Mietin omaa väsymystä, kolotuksia ja tykytyksiä, ovatko ne oikeita vai päänupista muodostuneita tuntemuksia. Onko tämä kaikki totta vai voisiko se olla tarua? Vaan eipä taida olla tarua ei, vaikka sen siksi haluaisikin uskoa. Ei ole tarua ylävatsan "turvonneet" aristavat möykyt mitkä näkyvät osin ulospäin, ei ole tarua väsymys ei voimattomuus. Pää ei tahdo uskoa, silloin kun päällä on hyvä hetki, mieli ehkä uskoo kuitenkin. Päivän mottona on selvitä seuraavaan päivään, siinä tavoitetta kerrakseen, mutta tavoitteena suuri ja tärkeä eikä edes itsestäänselvyys. Tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että huominen päivä tulee ja ehkäpä siihen ripottaa pienen toivonkipinänkin, paremmasta huomisesta. Kuitenkin, jos edes näin eteenpäin, on sekin jo erävoitto. Kurkkuvaivat ovat ohi..ja toivon mukaan pysyvät ja kivut pysyvät kurissa lääkkeillä ja ne kolotukset mitä tuntuu kestää kyllä. Vaikeinta taas on hyväksyä se, että oleminen ja tekeminen on rajallista ja kovin vähäistä. Toisiaalta voin nauttia niistä asioista mistä pidän ja paneutua niihin täysillä kuten lukemiseen.

Tänään minun täytyy tsempata itseäni ja valmistautua jälleen murkun asioissa yhteen viranomaispalaveriin. Aamulähtö on aikaisin ja pelkään, että olen vähemmän "järjellisessä" kunnossa juuri silloin. Varustaudun laittamalla kellon kukonlaulun aikaan soimaan, jotta pääsen pilleripurkeille ajoissa. Pelkään vaan että "torkkumatti" vierailee juuri palaverin aikoihin, mikä tietenkin noloa olisi. Jos itse en ole ihan tolkuissani olen varustautunut ylimääräisellä korva/silmäparilla eli kummitädin mukanaololla. Itse kun en luota itseeni niin paljon, että pystyisin sisäistämään kaiken tärkeän ja oleellisen. Raskas päivä se varmasti on, tiedän sen jo etukäteen. Lupasin kuitenkin mennä sillä haluan päätöksiä..konkreettista ja sitä minulle oli luvattu.

Te lukijani, olette niin ihanasti mukanani ja teidän kommenttinne ovat aivan mahtavia. Arvostus minua ja blogiani kohtaan tuntuu liian suurelta, enkä oikein ymmärrä sitä. En osaa kuvitella sitä, enkä näe sitä niin. Minähän kirjoitan vain päivistäni ja fiiliksistäni, kolotuksista ja sairaudesta. Olen kuitenkin hurjan iloinen kun minulla on teidät. Blogi on minun tapani purkaa ajatuksiani, se auttaa minua jäsentämään asioita ja tuntemuksiani,  jos siitä on jollekin apua, olen siitä iloinen ja otettu.