Näinpä se on, että kun jokaisen päivän mukana kulkee tietty suru...lopullisuus tunteena, on pakko keksiä sen vastapainoksi vähän ilotteluakin. Ilottelua on tietenkin monenlaista, mutta minulle sitä tarjosi ystäväpariskuntamme. Koska emme olleet tavanneet muutamaan viikkon, oli jo ikävä joten kun ystävättäreni perjantaina soitti ja kuuli uusimmat uutiset niin, yhdessä päätettiin niitä sitten purkaa. Nelikkomme suuntasi siis tanssimaan, missä ei sitten juuri muita ollutkaan. Toki, emme muita kaivanneetkaan, koska meillä on toisemme. Ehkä entistä useammin pidimme toisiamme kädestä kiinni ja halasimme ja tottakai juttelimme paljon. Lohtua ja apua, sitä saan ja kuitenkin jaamme paljon muitakin ajatuksia kun sairastamiseni. Toki kun kimppareissumme etelään on tilattu elokuuksi, tsemppaamme yhteiseen matkaan entistä ponnekkaammin. Toivon totisesti, että matka toteutuu vaikka se viimeiseksi reissuksi jääkin. Ehkäpä juuri siksi pidän siitä kovasti kiinni. En voi tietää vielä niin pitkälle, en edes uskalla ajatella, mutta siinä riipun ja roikun, oljenkorresta pidän kiinni. Tämä on tavoite mihin tulee päästä, mihin pyrkiä. Yksi tavoite niistä mihin en kuitenkaan itse pysty vaikuttamaan, mutta helpottaa, kun voin ajatella pyrkiväni.

Viikonloppuun mahtui myös tyttärien käynti ja tietenkin sain nähdä pikku prinssini jälleen. Toki prinssi ei kohta enää ole pieni, kun on pitkä poika ja ikäistään paljon vanhemman oloinen. Minulla oli ruoka laitettuna ja sitten juteltiin kaikkien kolmen tyttären kanssa tulevista suunnitelmista. Puhuttiin huoltotestamentit, oheishuoltajuus ja hautajaiset ja minun tahto. Vaikeita ja raskaita asioita, mutta näinhän me teemme, hoidamme asiat kun on pakko. Tyttöjä ehkä helpotti myös tieto siitä, että osin nämä oli jo valmiiksi suunniteltu ja he kuulivat minun tahtoni. No viranomaissoittelua ja paperitöitä on vielä tiedossa, mutta kutakuinkin asiat ovat selvät. Ihan ilman kyyneleitä ei vältytty, mutta hyvässä hengessä oltiin kuitenkin. Ah miten ihanat muksut olenkaan saanut aikaan! Täytyy nyt kiittää ja tunnustaa tämä. Rinta rottingilla ei voi muuta...olenko tosiaan saanut tuon kaiken aikaan:)

Ennätin myös tavata kauempaa tullutta sisartani ja hänen tyttäriensä poikia ketkä olivat mummun mukana isoisomummulla. Selvennykseksi sanottava, kun näitä siskoja ja veljiä vilisee kirjoituksissa, niin meitä on 9 lasta joista 8 jäljellä. Yksi veljeni on kuollut useita vuosia sitten 47 vuotiaana äkillisesti selkäleikkauksen jälkeen. Me olemme yhtä isoa perhettä edelleen eli yhteyttä pidetään ja nämä lähellä asuvat ovat melkein päivittäin tai ainakin pari kertaa viikossa yhteydessä tai siis puolin jos toisin. Murkun kummitädin (sisko siis hänkin) oli vähän puhetta ilottelu/rentoutus/poispääsy -päivästä. Suunta olisi varmaankin Lapinniemen Kylpylä ihan kahteen pekkaan, ajankohtana suunnitelmissa häälyy huhtikuu.

Kaikesta huolimatta siis edelleen suunnittelen, toteutus voikin olla toinen juttu. Se suru on osana aamua, päivää ja iltaa, kuitenkaan sille ei halua antaa ihan kaikkea. On pakko turvautua keinoihin mitkä ovat kohtuullisen normaaleja, mutta se loputtomuus siivittää niitäkin. Huomaan ajattelevani, näenkö vielä sen ja sen. Ehkäpä olenkin nähnyt jo tarpeeksi, ehkä kohta on aika luovuttaa, toisaalta miksi pitäisi luovuttaa liian äkkiä ja voi olla, että luovuttamiseenkin täytyy vielä kasvaa. Ehkä on helpompi luovuttaa sen jälkeen kun on kasvanut siihenkin mittaan, että sen hyväksyy, että sitä haluaa. Kuitenkaan surua ei saa pois mutta sen voi hetkellisesti unohtaa. Tärkeintä on kuitenkin, että itse tiedän missä mennään, miltä tuntuu, miltä toisistakin tuntuu. Hyväksyminenkin vie aikaa ja vaikka sitä on ollut tämä vajaat kaksi vuotta, se ei kuitenkaan riitä. On päiviä kun touhuaa paljon ja jaksaa, mutta yleensä sitten niinä seuraavina päivinä ei jaksakkaan. Pitäisi jaksaa olla aktiivinen hoitamaan loppuun aloitetut asiat, viralliset ja työtä vaativat. Ehkäpä huomenna, koska niiden esiin kaivaminenkin ja niistä puhuminenkin on vienyt voimaa. Kasvu hoitamiseen tapahtuu huomaamatta ja silloin voimat palautuvat, kypsyköön rauhassa vielä tämän päivän. Hyvä kirja odottaa joten taidan käyttää iltapäivän sen parissa.  Kävin kirjastossa tuossa puolen päivän aikaan ja näppini syyhyvät lukemisen pariin. Toki tämän päivän väsyyn on myös hyvin luonnollinen syy, murkkuni näki todella kammottavaa painajaista viime yönä ja herätti äidin klo 4.00. Piti päästä äidin viereen eli ei muuta kun kömmintää yläkertaan, kuuntelua ja hiuksien silitystä ja paijausta. Hänelle uni tuli sitten äkkiä, minulle ei sitten tullutkaan. Murkkukin kaipasi aikuista mikä häätää mörön pois, onneksi siihen häätäjän rooliin sain vielä asettua minä.