Mennyt kaksi vuotta on kulkenut sairauden sumussa. Kun koitan miettiä kulunutta kahta vuotta, on siinä paljon aukkokohtia. On monta hetkeä, mistä en kertakaikkiaan muista mitään. On kuitenkin myös niitä kirkkaita hetkiä mitkä ovat syöpyneet mieliini. On niin monta pistämistä, kuvantamista, tutkimusta ja suunnaton joukko ihmisiä ketkä ovat olleet jollain tavoin osana hoitoprosessia.  On pitkät ajat odottamista, jännittämistä, pelkoa, huojennusta ja kyyneliäkin. Ensimmäinen vuosi kaikkine hoitoineen oli näin ollen melkoinen prosessi. Sen prosessin aikana tunteiden kirjo on ollut suuri ja värikäs kun syksyn lehdet puissa. Sitä prosessia käyvä saa kyllä onnitella itseään, sillä hän on hyvin vahva ihminen. Kaikkine eri muotoineen se prosessi on voimiavievä ja vaikea sekä henkisesti hyvin raskas. Jokainen joka jollain tapaa on osana sitä, on kyllä ansainnut suuren palkinnon. Varmasti paras palkinto onkin se, jos saa hyviä tuloksia ja pääsee selättämään syövän. Palkinnon ansaitsi myös se, ken ei pysty sitä selätystä tekemään, mutta kaikkensa on yritetty. Mutta eipä meille palkintoja jaeta, hengissä pysyminen lienee palkintojen guru, pidetään siis siitä kiinni. On kuitenkin uskomatonta huomata, miten asiat hukkuvat mielestä ja siihen sumuun hukkuu paljon. Kaipa siinä käy vähän niin kun naiselle synnytyksessä, kipu unohtuu kun lapsi on syntynyt ja mielen täyttää pelkkä onni ja rakkaus.

 Viimeisen vajaan vuoden kokemukset ovatkin paljon elävämmin mielessäni, ihan siitä asti kun kuulin, että hoidot on nyt hoidettu. Tämän jakson aikana elämä on "normalisoitunut" vaikka se hassulta kuullostaakin. Kuitenkin kun suurimmat kuohunnat ovat takanapäin niin sitä asettuu "tilaan" missä mennään eteenpäin vaikka ei mennä mihinkään. Vaikka lääkärissäkäynnit ovat säännöllisiä, samoin kun labrakokeetkin niin muu on melkoisen tasaista olemista. On vähän sellainen "pysähtynyt tila" missä viikonpäivällä tai kellonajalla ei ole niin merkitystä, ei ole väliä oleko päivän pyjamassa vai laittaudutko oikein ja puet ihan vaatteetkin päälle. Sitä jaksaa toimittaa ne tärkeimmät päivän askareet jotta ruokaa tulee syötyä, on puhdasta vaatetta päälle ja "villakoirat" ei ihan asu joka nurkassa. Sujuvasanaisesti sitä seurustelee itsensä kanssa jos ketään muuta ei ole kotosalla ja oppii keskustelemaan ääneen jopa läppärin näytön kanssa. Siinä on vielä se hyvä puoli, että saa aina itselleen sopivia vastauksia eikä riitaa synnyt. Minä olen ihan mestari tässä itsekseen keskustelussa, mutta onneksi saan pidettyä sen vielä kotiseinien sisäpuolella,  jotta eivät kylillä ihan omituiseksi leimaa. Päiviin mahtuu monta ihan omaa pikkujuttua ja tapaa mitkä muodostavat monien arkituntien ketjun. Väliin päivä menee huomaamatta vaikka mitään ei ole tehnyt tai saanut sitten aikaiseksi, niin hups ollaan jo kohta illassa. On se kummallista, työssä 8 tuntia ei koskaan mennyt niin nopeasti.

Sumussa menee nämä aamunikin edelleen. Perjantaina olin reipas ja pesin ikkunoita sekä vaihdoin verhoja, lauantai-aamuna ylösnoustessa kuumemittarin elohopea näytti 39.8 astetta ja olo oli kun isomassakin tappelussa olisi ollut. Kyllähän se olo kohentui sitten iltapäivällä kun lisätroppia otin ja nukuin 3 tunnin päiväunet. Tämä aamu ei ole ollut pajon kummosempi, mittari kolahti 38.5 ja aamulla täytyi pyytää kevyttä selkähierontaa, kun olin ihan jämähtänyt ja kolotuksia lihaksissa. Taitaa tuo kuume ottaa noihin lihaksiin ja jäykistää ne aina yön aikana eikä varmaan yhtään auta, että nukun yöni tuhannen kippurassa. Jos itse on vähän sumuisissa afääreissä niin yhtä sumuista on tuolla ulkosallakin. Luotan kuitenkin siihen, että kyllä se aurinko paistaa....tänne risukasaankin.