Tänään minut oli kutsuttu työpaikalleni eläkekahville erään toisen työntekijän kanssa joka myös aloittelee eläkepäiviään. Olin jännittänyt päivää mielessäni jonkin verran, lähinnä omia tuntemuksiani ja ajatuksiani sekä tavallaan myös niitä kysymyksiä mitä tiesin asukkaiden esittävän minulle. Toisaalta helpottavaakin oli myös tieto siitä, että moni asukas on jo sen verran muistiaan menettänyt että ei välttämättä muista ainakaan pelkän käynnin pohjalta siihen tarvittaisiin enemmän aikaa...ja joku yhteinen juttu mitä on tehty yhdessä ennenkin. Moni hoitamani asukas oli myös jo muuttanut taivaan kotiin ja muutamia myös vanhainkodin hoitoon tai terveysaseman vuodeosastolle. Kuitenkin yllättävän monta vielä vanhaakin asukasta oli jäljellä kun ajatellaan että työvuosia minulla kuitenkin oli täynnä jo liki 9.

 Olin mukana kun tehtiin tarvikehankintoja taloon missä rakennusmiehet vielä hääräsivät eikä mikään ollut valmis. Olin mukana kun ensimmäiset asukkaat muuttivat uuteen kotiinsa ja valmistin heille ensimmäisen iltapalan ja seuraavana aamuna aamupalan. Siitä alkoi tutustuminen toinen toisiimme ja talon tapoihin sekä myös tutustuminen hoitajiin ja hoitajien tapoihin. Monet juhlat, retket ja vierailutilaisuudet on yhdessä koettu. Monet halaukset on halattu ja itkutkin itketty. Hoitajana olen toiminut väliin vähän hoitajan, papin ja sosiaalityöntekijänkin osassa sekä kouluttajana opiskelijoille ja harjoittelelijoille. Työvuosiin on mahtunut paljon.

Nytkin vaihdettiin monta halausta niin asukkaiden kun työntekijöidenkin kanssa. Johtajan puhe kirvoitti silmiin kyyneleet ja kovasti moni olisi halunnut tietää koska palaan töihin. Kysyjille vastasin, että olen keskittynyt nyt kokopäiväiseen sairastamiseen enkä enää palaa töihin. Moni muisti myös että opiskelikin ja kerroinkin nyt opiskelujenkin jääneen taakse. Sain monta pyyntöä käydä tervehtimässä heitä useammin ja kahvipannun luvattiin aina olevan kuumana. Kuitenkin on ehkä tietty kynnys käymiselle...toivotaan, että se kynnys madaltuu vielä. En halunnut kertoa tarkemmin asukkaille mitä sairastan mutta kaikki työtoverini sen kyllä tietävät...heille on asiasta kerrottu ihan avoimesti.

Käynti oli lämmin ja minulle tuli siitä hyvä mieli. Kerroin asukkaille, että minulla on ollut heitä ikävä ja että he ovat usein minun ajatuksissani. Yhdessä joimme kahvit ja tarjottavaa oli montaa sorttia. Sain ihanan orkidea-oksan ja Kalevala-korun Kielo -sarjan kaulakorun. Ostoslistalla olisi kuulemma ollut Talon Sydän sarjan Kalevala-koru mutta onneksi siellä oli tieto että ko. sarja minulla jo on.

Nyt mieleni on haikea vaikkakin ihan hyvä. Kuitenkin tämä päivä oli virallisesti se päivä minkä jälkeen aloitetaan ihan puhtaalta "pöydältä". Paluuta ei enää ole, vaikkakin tulevaisuutta on tai ainakin haluan uskoa niin. Mieli heittää ajatuksia...että voihan sitä vieläkin vaikka mitä kehittää...työtäkin koska se on kuitenkin pienessä mittakaavassa ihan mahdollista. Sitä mitä se olisi tai tulisiko siitä mitään jää arvoitukseksi mutta voihan näitä ajatuksia "muhinoittaa" pääkopassa. Sitähän en sitten edes arvaile toteutuisiko ne koskaan.