Omat ajatukset kulkevat paljon käsitellen sairautta, hoitoja ja tulevaisuuttakin. Koska seuraan aika tiiviisti myös erilaisia keskustelusivuja jotka koskevat syöpäsairauksia, huomaan monien muidenkin kamppailevan samantyyppisten asioiden kanssa. On monta eri syöpälajia ja monta eri kohtaloa niin sairastuneilla kun läheisillä ja omaisillakin. Monesti itsekin olen kirjoittanut omasta jaksamisesta mm. hoitojen suhteen. Kun saa niitä huonoja tuloksia ja monenlaista hoitoa on jo kokeiltu ja saatu,  pistää vääjäämättä miettimään, kuinka kauan kehoni ja mieleni kestävätkään tätä pyöritystä. Itse en ole enää pysynyt laskuissa mukana, kuinka monta stytostaattitiputusta minulla on jo takana. Lukema taitaa pyöriä siinä hieman alle 30 tienoilla.  Joka ikinen kerta kuitenkin hoitoonlähdön ollessa edessä saan "kamppailla" mieleni kanssa, jotta lähdetyksi tulee. Mielellään sitä keksisi verukkeita että lähdön voisi siirtää...vaikka eihän se mitään auta. Jossain kohtaa on aina mentävä. Hoitajatkin ovat ihan mukavia ja tilanne on tehty niin mukavaksi kuin mahdollista, mutta aina jättäisi menemättä jos voisi.

Monen omainen tuskastelee sen kanssa, että sairastunut haluaa luovuttaa ja lopettaa hoidot. Monen mielestä viimeiset hoidot ovat huonontaneet sairastuneen vointia ja loppuelämänlaatua huomattavasti ja ilman hoitoa loppuelämä olisi voinut muodostua inhimillisemmäksi ja mukavammaksi niin sairastuneelle kun omaisellekin. Vaikeus onkin siinä, milloin tulee tunne, että luovuttaa. Milloin luovuttaminen on itselle se ainoa ratkaisu,  koska ei enää jaksa muuta. Vaikka sairastunut tekee päätöksen hoitojen lopettamisesta niin omaiset voivat kuitenkin olla asiasta toista mieltä. Omainen haluaa pitää läheisen luonaan, monelle sairastunut voi olla ainoa omainen isä/äiti mikä perheestä on jäljellä tai sisar/veli. Monella on omia pieniä lapsia ja toivona on elää vielä niin pitkään, että saa lapsensa aikuiseen ikään, monelle myös lapsenlapsien kasvu ja kehitys on asioita mitkä pitävät elämässä kiinni. Kuinka sitten pystyykään päättämään niin tärkeän asian, että nyt on hoitoni hoidettu ja annetaan mennä vaan eteenpäin päiväkerrallaan. Usein itse olen lääkäreiltäni kysynyt, kuinka pitkään minuun voidaan vielä styostaattihoitoja tiputtaa...sellaista selkeää vastausta en ole saanut. Jotenkin minun maalaisjärkeni ajattelee, ettei tiputuskertoja voi olla loputtomasti mutta ehkäpä olen väärässä. Suoneni kuitenkin tietävät jo nyt, että ne eivät vastaanota kanyylia enää kovinkaan mielellään.

Usein olen itse niin itseäni kuin läheisiänikin lohduttanut, että minulla on tunne, että pystyn itse sanomaan, kun vointini heikkenee niin huonoksi, että uusia ratkaisuja on mietittävä. En voi kuitenkaan olla asiasta täysin varma. Kaikki muukin on tapahtunut niin pienellä aikavälillä, että voihan kuntonikin romahtaa yhtä pienellä aikavälillä. Jos näin tapahtuisi ei minulla olisi mietittynä vastausta siihen, mitä sitten haluaisin tapahtuvan. Toki voin ajatella myös niin, että luotan siihen, että sen hetken tullen, tiedän mitä haluan. Mutta mietityttää se sittenkin. Olen kuitekin sen verran miettinyt ja paperillekin saattanut, että mm. omia toiveita hautajaisjärjestelyjä varten on kirjattuna ylös. Jossain kohtaa asia tuntui minusta todella tärkeältä ja tilaisinkin ilmaisia kirjasia hautaustoimistoilta, mihin tärkeitä asioita omaa tahtoa ajatellen, voi kirjata ylös. Kirjasten täyttely jäi kyllä sitten loppupeleissä hieman vajaaksi ja ajatukseni onkin, kirjoittaa koko homma ihan uusiksi ja vähän paremmillia fiiliksillä täytetyksi. Kirjasen sijaan taidan käyttää ihan vaan valkoista paperia ja tekstinkäsittelyohjelmaa. Se onkin toinen juttu milloin pääsen ajatuksesta tekoihin. Toisinaan asia tuntuu niin merkityksettömältä itselle, mitä sitten tapahtuu, kun tieni on päätöksessä. Toisiaalta taas omaisille ja läheisille sillä on varmasti suurikin merkitys. Nämä ovat vaikeita asioita eikä niihin taida olla olemassa minkäänlaista yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta. Toivon suurta viisautta jotta aikanaan osaan ja tiedän miten toimin ja miten haluan toimittavan.

Vaikka nyt pohdin ja kirjoitakin, näinkin vaikeista asioita, ovat ne asioita mitkä jollain tapaa kulkevat mukanamme jokaisessa päivässä. Sairastuneen piirissä on sairastunut itse ja myös läheiset ja omaiset sekä muuta tukijoukkoa. Myös hoitopaikka, hoitajat ja lääkärit ovat osaltaan hyvinkin tiiviisti hoidettavien elämässä mukana. Olemme kuitenkin yksilöitä ja toivon mukaan emme massaksi muutu. Hoidot ja keinot hoitaa,  kehittyvät koko ajan, uusia tutkimuksia valmistuu ja uusia läpimuroja tapahtuu. Sairaana minun täytyy vain luotaa siihen, että saan mahdollisimman hyvää ja elämääni pidentävää hoitoa niin pitkään kun se on mahdollista. Sairauden kamppailussa sairastunut on kuitenkin lopulta yksin ja omien ajatustensa vanki. On ihanaa, että on keinoja lukea, vaihtaa ja kommunikoidan toisten sairastuneiden kanssa. Se antaa voimaa ja toivoa jaksaa päivästä päivään, eteenpäin kohti huomista ja tulevaa.