Eilen katselin TV:stä ohjelmaa Inhimillinen tekijä. Vieraana ko. ohjelmassa oli Tommi Hellsten ja hänen poikansa. Valitettavasti en nähnyt ohjelmaa ihan alusta, mutta lopun ajan seurasin kyllä erittäin tiiviisti. Keskustelun aihe kosketti kovin ja olin itse kovasti pohtinut hyvin samantapaisia asioita viime aikoina. Aihe on vaikea ja mietinkin, voinko siitä kirjoittaa mutta päätin kirjoittaa kuitenkin muutaman ajatuksen. Kyse oli siis isän ja pojan välisestä suhteesta ja siitä, että isä ei ollut poikansa elämässä läsnä. Kenties oli siis paikalla mutta ei läsnä. Olen lukenut useita Tommi Hellstenin kirjoja mistä varmasti tunnetuin on "Virtahepo olohuoneessa". Kirjan lukemisesta on jo aikaa joten en sitä enää muista, mutta muistan sen että kirjoittaja jäi hyvinkin elävästi mieleeni ja luin muitakin hänen teoksiaan. Keskustelu ohjelmassa oli mielestäni hyvin rehlistä ja avointa. Hellsten kertoi, että hänen täytyi itse ensin hyväksyä oma tapa nähdä ja ymmärtää asioita ennen kun hän pystyi antamaan läsnäolonsa pojalleen. Hellstenin mukaan kaikki perheen vaikeudet juonsivat hänen omasta lapsuudesta ja siitä, mikä oli käyttäytymismalli silloin. Perheen tuki ja vahvuus oli äiti.

Pohdittavaa siis riittää. Lähinnä mielessä on se, miten omat lapseni ovat kokeneet oman isänsä läsnäolon puutteen. Isä ei ollut paikalla eikä läsnä. Oliko silloinkaan kun lapset tapasivat isäänsä? Kun tytöt olivat pienempiä yritin olla heille niin isä kun äiti. Miten onnistuin, en tiedä, tuskimpa vaan kovin hyvin sillä eihän äiti voi korvata isää eikä isä äitiä. Lapset tarvitsevat molemmat vanhemmat vaikka eronneet olisivatkin. Isommat tytöt ehkä osasivat asian ottaa vähän "neutraalimmin" eivätkä ehkä siinä vaiheessa niin kaivanneetkaan isäänsä vaan satunnaiset tapaamiset riittivät. Nuorimman kohdalla tilanne oli toinen. Hänellä oli hirveä isäntarve. Muistan kun hän kaupassa otti pikkukärryn ja lähti kulkemaan. Hän halusi mennä itse, ei minun kanssani, sitten hän etsi jonkun sopivan miesuhrin ja lähti kärryineen kulkemaan hänen vieressään, selittäen että mitäs sinä ostat,  meidän äiti on tuolla ja ostaa tuollaista. Meidän äiti on ihan yksin! Kauniisti vihjailtu:) Myös kummisedän rooli oli suuri. Kummisetä sai osakseen isänpäiväkortit ja joululahjat ja hänen kanssaan tehtiin yhteisiä asioita -niitä mitä olisi voinut tehdä isän kanssa.

No nykyään lapset tapaavat isäänsä useammin, mutta onko isä vieläkään läsnä? Tiedän, että yhden tyttären mielestä ei ainakaan ole, hän ei edes tapaa isäänsä. Hän kokee, että isä ei halua antaa aikaa eikä palaakaan itsestään hänelle. Hän on yrittänyt kertoa tunteistaan ja siitä  miten tilanteen kokee ja näkee, tulosta ei vaan ole syntynyt. Tilanteen hän koki pelkästään niin, että isä ei halua eikä tahdo edes yrittää ymmärtää eikä korjata tilannetta vaan mielummin haukkuu ja torjuu hänet. Asiasta olen todella pahoillani. Yritin lohduttaa tytärtäni puhelimitse niin hyvin kun taisin, mutta en voinut antaa vastauksesta kysymykseen minkä hän esitti. Miksi? Kyyneleemme on nyt kuivuneet mutta paha tunne jäi asumaan. Ymmärtääköhän isä, mitä sai aikaan? Yritän siis edelleen olla niin isä kuin äitikin.

Me aikuiset emme aina toimi oikein. Teemme virheitä ja erheitä pitkin matkaa. Niin minäkin olen tehnyt paljon virheitä ja en voi oikeastaan sanoa, olenko ollut aina kunnon äiti. En varmaankaan ole. Mutta olen kyllä aina ollut äiti joka on tehnyt kaikkensa lastensa eteen. Ja olen äiti kuka edelleenkin tekee kaikkensa lastensa eteen. Olen kävelevä keittokirja, ohjaaja, opastaja, lohduttaja, neuvoja ym. kaikkea mitä äidin kuuluukin olla. Siltikin olen ihan tavallinen äiti. Välillä olen se äiti joka on ihan kamala ja välillä olen ihan  ihana. Kukapa meistä ei olisi? Mutta on sääli jos joku noinkin tärkeä henkilö kun isä on rikkonut lapsen mielikuvan isästä ja isäsuhteesta. Toivon, että tilanne korjaantuu ja isä olisi läsnä lapsensa ja nuorensa elämässä ja arjessa myös niiden vanhempienkin lapsien. Ajattelen, mitä kaikkea lapsiemme päässä pyörii ja miten he asian kokevat ja näkevät mitä he tuntevat ja ajattelevat.

Hellsteniltä kysyttiin ohjelmassa onko hän antanut vanhemmilleen anteeksi. Hän vastasi "en ole, koska ei ole mitään anteeksi annettavaa".  Jokainen vanhempi varmasti yrittää olla osassaan niin hyvä kun vain voi. Jokainen myös yrittää parhaansa ja toimii sen mukaan. Nämä olivat Hellstenin perustelut ko. lauseelle. Ja näihnhän se on, varmasti yritämme kaikkemme ja toimimme sen mukaan. Emme ole täydellisiä äitiä, isiä emmekä vanhempia. Eivätkä edes lapsemme ole täydellisiä lapsiamme, mutta siitäkin huolimatta me kaikki yritämme parhaamme.

Toivompa kuitenkin, että myös isä olisi läsnä lastensa elämässä edes jollain tasolla. Antamalla joskus apua ja aikaa, antamalla itsensä ja isänroolinsa sekä nyt vielä papan roolinkin. Tukea ja kannustaa, ohjata ja opastaa sillä lapsissammehan on elämämme jatkuvuus heissä on iso osa meitä, vanhempiaan.