Hellittelyistä ja halauksista on saanut tänään nauttia oikein kahmalokaupalla. Aamulla kukonlaulunaikaan lähdin avecin kyydissä, suuntana tyttären koti. Olin päivän siellä auttelemassa ja seurustelemassa pikku-prinssin kanssa, että tytär sai vähän tehtyä hommia synttärijuhlia varten. Ihanaa kun pikku-herra juoksee syliin, painaa päänsä mummun poskea vasten ja antaa märkääkin märemmän suukon. Yhdessä kuunneltiin lastenlauluja ja prinssi on kova poika tanssimaan. Oli aivan ihana kuunnella niitä samoja lauluja ja laululeikkejä mitkä on omien tyttärien kanssa kuunnellut ja leikkejä leikkinyt. Sormiskeittilauta oli prinssille ihan ylivoimasuosikkilelu. Olivat isän kanssa tehneet sellaisen radankin tai miksi sitä sitten mahdetaankaan sanoa, isä kun harrastaa skeittailua. Saihan siinä sitten mummukin autettua vähän siivoushommissa kun prinssi kulki siinä mukana lelujensa kanssa. Meille on myös tullut ihan oma leikki, peuhataan pitkin lattioita ja päristellään sekä pöristellään, kutitetaan ja väännetään ja käännetään. Voi olla, ettei mummun tarvitse tänään odottaa yhtään unta sillä sen verran aktiviteettia on päivään mahtunut. Mutta ah ihanaa oli!

Tuohon syrjäytymiseen tai syrjäänvetäytymiseen palaan vielä hiukkasen. Varmasti harrastustoimintaa löytyy ainakin jonkinlaisessa muodossa jokaisella paikkakunnalla (tarkoitan täällä meidän "maallakin"). Monesti kuitenkin esim. kurssit ovat ja olettavat, että osallistut niihin joka kerta. Itse ainakin mietin, maksanko kurssimaksun, jaksanko osallistua tarpeeksi aktiivisesti? Toisiaalta, ehkäpä sitä tässä vaiheessa myös pelkää sitä sitoutumista koska omien voimavarojen riittävyydestä ei ole takeita ja tilanteet tuppaavat muuttumaan kovin pienellä aikavälillä. Vaikka nykyään minäkin asun "kaupungissa" asun maalla, usein kun löytää jonkin kivan jutun, mihin voisi osallistua, se vaatii kulkupeliä. Meikäläisen autolla-ajo on jo pannassa, lääkityksen vuoksi, maitolaiturijunat ja onnikat kulkevat tosi harvoin ja ehtoolla ei lainkaan. Olet aina riippuvainen kuskista ja autosta. Olen kyllä vakavasti harkinnut jälleen yhtä anomusta, nimittäin kaupungin myöntämiä matkalappuja harrastustoimintaan ja virkistäytymiseen. Kunhan saan itseäni niskasta kiinni, voin ruveta taas täyttelemään papruja ja pyytämään lääkäriltä todistusta. Kuitenkin itse jotenkin koen myös oman sairauteni syrjäyttävän itseäni. Se nostaa kynnystä osallistumaan, olemaan normaali. Voi olla, että se on huonoa itsetuntoa tai sitten se on vain omaa luulottelua. Toinen näkee asian eri tavalla mm. ulkoisessa olemuksessa,  itse sitä ei tahdo olla sinut sitten millään. Tuttujen kanssa on eri juttu, he tuntevat jo persoonani ja minut, voin olla oma itseni. Miten sitten väliin arastelen oman kylän väkeä? Toisiaalta olen monissa jutuissa ollut mukana, enkä ole yhtään arastellut sitä että olen sairas, mutta ne ovatkin olleet sellaisia mitkä ovat jollain tavoin liittyneet sairauteen. Nuorille eläkeläisille suunnattu toiminta/kerho tms.  kuullosti korvissani heti jo hienolta, ihana idea ja toteuttamiskelpoinen monin tavoin ja monin mahdollisuuksin. Mitenkähän saisi vielä nuorille eläkeläisille suunattua virkistys- ja kuntoutustoimintaa? Kela kyllä kaiketi järjestää jotain, täytynee ottaa selvää. Tottahan myös Kelan kuntoutusta sekä syöpäjärjestön kautta järjestettävää kuntoutusta on saatavana monissa muodoissa. Voipi olla, että väliin täytyisi itsestä jälleen löytyä aktiviteettia ottamaan selvää kaikista vaihtoehdoista!

No, jos vaikutti sekavalta niin mummo 45 v taitaa olla väsy...joten hetkeksi huiliin telkkarin seuraan ja unille, sillä huomenna on jälleen yksi viranomaistapaaminen heti aamulla. Mummo oli myös iloinen kun murkun päästötodistus oli ihan hyvä sekä syksyn opiskelupaikka varmistettu. Ei meille tulekaan nyt sitten omaa ompelijaa mutta tulee merkantti sitten joskus, toivon niin.