me, te ja he. Nyt on Prinsessa elokuva katsottu ja koettu sekä hyväksi havaittu. Minä tykkäsin kyllä kovin, vaikkakin vieläkin laajemmalti asiaa olisi voitu kuvata. Tiettyjä rajoituksia on varmasti pakko tehdä ja karsintaakin sillä muutoinhan leffa ei mahtuisi mihinkään raameihin. Kuitenkin erilaisuus, hyväksyntä, inhimillisyys sekä myös auktoriteettien määräysvalta kuvastui hyvin,  tottahan myös inhimillisyyden puute näkyi.

Erilaisuus on rikkaus ja perusoikeus. Ikävä kyllä sitä ei mielletä niin. Jo ihan lapsista lähtien tiettyä kaavamaisuutta pitää noudattaa, jotta kelpaa porukkaan. Kaikilla pitää olla ne samat "hitit" , välineet ja vermeet viimosen päälle, sillä haetaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvaisuutta. Koulussa se näkyy varsinkin nuorten tyttöjen kohdalla ja sama toistuu vielä pitkästi koko nuoren opiskelun ajan. Täytyy olla merkkiä, mallia, hittiä ja buumia ja olet joko tavis tai bissis. Kovin on julmaa ja kovaa tuo nuorenkin arki ja elo sillä äkkiä joudut porukasta "ulos" jos et kuulu "joukkoon". Onkin hienoa nähdä ja tavata aina muutamia positiivisia poikkeuksia joukossa. Se että uskaltaa olla oma itsensä ja pukeutua mielensä mukaisesti, se on vasta rohkeaa ja aitoa. Monella ei kuitenkaan itsetunto taida siihen riittää ja mielummin mennään muiden mukana. Ennen sitä oltiin onnellisia kun saatiin joko siskon vanhaa tai joltain saatua, silloinhan vaate oli itselle ihan "uusi". Ei tullut mieleenkään mukista vastaan tai kiukutella siitä, että päällä oli jonkun toisen käytettyä. Tottahan minäkin olen muiden vanhoissa vermeissä kulkenut, vaikka en kaiketi kovin paljon. Taidan enemmän harrastaa sitä nyt vanhempana, kun kerään ja saan lapsilta pieneksi tai epäsopiviksi jääneitä vaatteita jos ne satttuvat sopimaan.

Nuorenakin olen ollut aina aikas kiltti ja sopeutuvainen. Vain yhden kerran äitini muistaa, että suutuin ja revin farkkujeni pienen alkavan reijän suuremmaksi, jotta sain heti ne uudet farkut mitkä halusin. No sainkin ne farkut, mutta myöhemmin en enää repinyt mitään  tahallisesti nopeuttaakseni uusien saamista. Jos oli pakko odottaa vuoroaan, saadakseen jotain uutta, niin kiltisti sitten vaan odotti. Kyllä se aika aina joskus koitti myös omalle kohdalle.

Ollessani ihan pikku-tyttö ehkäpä 3-4 vanha oli äitini vienyt minut tutulle ompelijalle joka minulle oli mekkoa alkanut ompelemaan. Mentiin sitten äidin kanssa sovittamaan ko. mekkoa. Olin katsellut ja pyörähdellyt peilin edessä ja tokaissut "Kyllä se hyvä on, vähän iso mutta kyllä sen äiti kotona korjaa".  Mekko oli vähän liian pitkä. Oli siinä ollut äidillä ja ompelijalla naurussa pitelemistä. Äitini on myös kertonut, että meillä oli joskus ollut kodinhoitaja. Oisikohan äitini ollut silloin laitoksella hakemassa minulle pikkuveikkaa, sillä muutoin kodinhoitajaa tuskin olisi meillä ollut. Kodinhoitaja oli silittänyt vaatteita ja minä olin niitä pinosta ottanut sitä mukaan ja pukenut päälleni leikkien olleeni "hieno nainen". Varmasti mottoni on ollut "vaatteet on mun aatteet".

No kiltti olen edelleenkin, mutta erilaiseksi minäkin itseni tunnen. Sairastumisen jälkeen on tullut sellainen "erillaisen muorin" olotila. Itsetunto on kärsinyt monta kolausta tai murentunut pienemmiksi palasiksi. Naisenahan sitä miettii paljon ulkoisia seikkoja. Kun pää on kynitty kanan p......ei olo ole kovin naisellinen. Kun naama on ruttunen ja muttunen sekä hilseilee ja silmäpussit mustaakin mustemmat ei siinä kovin hehkeäksi ladyksi itseään tunne. Kyllähän sitä monesti mielessä käy, miltä sitä mahtaa sen oman armaan silmissä näyttää? Kun on puolinainen niin loppuuko rakkaus? Sitten on ne tilanteet kun samanikäiset puhuvat urasuunnitelmista, työstä ja loman jälkeen töihin palaamisesta. Siinä sitä sitten on hiljaa ja varoo jokaista sanaansa, ettei vaan tule paljastettua että elää "oloneuvoksena". Jos sitä joutuu kovasti selittämään, on sekin noloa ja sitten vasta tunteekin itsensä erilaiseksi.

Tässä muutama päivä sitten olimme tulossa autolla kaupasta kotipihaan. Minulle tuli ihan hassu olotila. Ajattelin siinä, että ihanko totta -onko tämä kaikki tosiaan tapahtunut minulle viimeisen kahden vuoden aikana? Mihin on mahtanut se kaksi vuotta hukkua? Miten se tuttu ja turvallinen elämänelo mahtoi muuttua niin nopeasti. Tapahtuiko se ihan oikeasti minulle vai onko se vain harhaa. No totuus on, että harhaa ei ole. On uuden elämänelon aika, vaikka sitten vähän "erilaisena". Elämä on ikuista oppimista ja onhan siihen alku jo näkyvissä.

Eilen avatessani läppärini oli näytönsäästäjänä murkulta yllätys. Kyllä hymyilytti ja tuli hyvä mieli.