Parin päivän blogitauko. Eilen kyllä piti kirjoittaa, mutta kun menin päivällä pitkäkseni niin olin nukahtanut ja heräsin ihan pöppöräisenä illansuussa. Väliin käy vaan niin ja unta onkin riittänyt ihan kiitettävästi muutoinkin. Tänään kävin jo aamutuimaan koiran kanssa lenkillä ja sitten lähdin kävelemään labraan. Huomenna on käynti palliatiiviselle ja se saa edelleen päähäni paljon ajatuksia, tuntemuksia mutta miten osaan ne muodostaa sanoiksi, se onkin toinen juttu. Tuntuu että sanoja ja sanottavaa on paljon,  mutta itse sanat ovat hukassa.

Olo on muutoin ihan "sairaan" hyvä ja se luo monia mietteitä edelleen. Olet terve, mutta sisimpäsi on sairas, et voi kun aavistella mitä kehossasi tapahtuu tällä hetkellä ja tulevaisuudessa. Yrität toimia niin kuin ennenkin, mutta sisäinen taakka muistuttaa sinua ja palauttaa mielen todellisuuteen. Näin toimii myös käynti palliatiivisella. Käyntihän on sinänsä ihan positiivinen asia, mutta se on myös todellisuutta siitä, ettei tältä tieltä enää poiketa. Ei voi tuudittautua ajatukseen, että "ei tämä ole totta, kaikki on vain pahaa unta". Vaikka sitä luulee, että on jo hyväksynyt asian, niin voiko koskaan ihan tosissaan hyväksyä sitä, että oma elinaika on rajallinen. Tavallaan se tekee minut vajaaksi, minun ehjä minuteni on vajaa eikä sitä enää pysty korjaamaan. Tiedämmehän tottakai, että kaikkien on lähdettävä joskus, mutta terve ihminen ajattelee sen niin, että lähtö on sitten kun on lähdön aika. Voihan lähtö tulla yhtä´äkkiä, onnettomuudessa tms. ilman varautumista silloinkin. Toisiaalta silloin tilanne on käsiteltävä siinä ja nyt, eikä sille ole mitään tehtävissä. Omassa tilanteessa tiedän, että lähtö on edessä...en vain vielä tiedä milloin ja miten. Tuntuu tietenkin hullulta ajattelulta, mutta ehkäpä se on vain niin, että se muodostuu omaksi kehäksi tässä sairauden keskellä. On päiviä jolloin sen kehän ohittaa, eikä sitä ajattele mutta se on olemassa. Yleensä nämä käynnit laukaisevat sen ajatteluprosessin aina uudelleen ja uudelleen. Väliin toivon, että pääkoppa olisi kuin liitutaulu josta tekstin/tunteet voi vain pyyhkäistä sienellä pois.

On omituista, että reagoin näin. Saman tyyppisiä prosesseja olen käynyt itseni kanssa läpi joka kerta, ennen tiputukseen menoa, magneettikuvaan menoa, ultraan menoa ja silloin kun on odottanut tuloksia ja ollut menossa kuulemaan niitä. Ehkä nyt tunne on vain hitusen hienosti erilainen koska en osaa odottaa mitään, enkä tiedä pitäisikö minun odottaa jotain? No totuus on se, että olen vain yksi joukossa muiden, yksi pienen pieni ihminen monen ihmisen sarjassa missä kaikki kamppailemme saman asian kanssa. Ehkäpä myös osa sisäistä voimaani hukkuu tähän prosessiin? Siitäkin huolimatta se elämänlanka on olemassa, se on pienellä tiukalla kerällä sisälläni ja minä varjelen sitä, ettei se lähtisi purkautumaan vaan pysyisi paikoillaan tiukkana keränä.