Tällä sairauden tiellä on nyt kuljettu vuosi. Kulunut vuosi on tosiaankin mullistanut kaiken ja asettanut asiat ihan uudenlaiseen arvojärjestykseen. Enpä osaa sanoa, onko arvojärjestys oikeanlainen, mutta oma mieli on kuitenkin kokenut melkoisen myllerryksen. Myllerryksessä mukana ja osallisena ovat joutuneet olemaan läheiset. Oman myllerryksensä läpikänyneet hekin. Kun sairastuin, ajatukseni oli vain hetkellisiä ja ilman pelkoa. Eihän sitä osannut kuvitellakkaan, että on sairastunut vakavasti ja peruuttamattomasti. Miten voisikaan, perusterve ihminen. No, elämä se yllättää eikä aina niin positiivisestikaan. Sairastumisen todellisuus hiipii tajuntaan pikku hiljaa, se tekee pesää sinne jäädäkseen sekä löytääkseen vakituisen asuinsijan. No tämän vuoden aikana se on jäänyt sinne asumaan ja olemaan ja löytänyt itselleen kodin. Minun on sitten vaan opeteltava elämään uuden asukin kanssa. Päivä päivältä asian kanssa oppii elämään ja asian oppii myös hyväksymään. Nyt on näin, on tosiasia. Toisiaalta on jo oppinut ottamaan asian vähän rennomminkin, ainakin välillä. On päiviä jolloin ei edes mieti sairauttaan, toisiaalta on päiviä jolloin pelko yllättää ja ottaa valtaansa. Kuitenkin voisi sanoa, että on "sinut" itsensä kanssa. Kaiken kaikkiaan, se on hyvä lähtökohta koska onhan itse pakko hyväksyä itsensä. On opittava rakastamaan itseään sellaisena kun nyt on, sitten on helpompi rakastaa myös muita.

Usein mietin voinko sanoa ääneen olevani syöpäsairas. Sana syöpä on jo itsessään sellainen, että saa monta mielleyhtymää ajatuksissa aikaiseksi. Olen päätynyt asiassa kultaiseen keskitiehen, en asiasta erikseen mainitse, mutta en sitä myöskään häpeile tunnustaa. Miksi häpeilisin? Eihän kukaan sille mitään mahda, että sairaus kohtaa. Useimiten huomaan kuitenkin, että vaikeampaa on niillä muilla jotka asian kuulevat. Usein käy niin, että he menettävät sanansa ja kykynsä sanoa. Se on tietenkin ihan luonnollista mutta tavallaan yllättävääkin. Toisiaalta nykyisin meitä syöpäsairaita on paljon. Myös paljon enemmän on avoimia kirjoituksia sairastumisesta ja sairastuneista. Mielestäni avoimuus on hieno asia, myös tässä asiassa. Toki kyllä olen monta leikkimielistä ajatusta sairaudestakin saanut aikaiseksi. Välillä visiot pyörivät päässäni kärrynpyörän tapaan.

Visioita on monenlaisia, voin niistä laittaa muutaman tähänkin. Mitenkähän olisi jos syöpäsairaat perustaisivat ympäri suomea syöppiskaviloita, onhan niitä nettikahviloita ja kirjakahviloitakin. Syöppiskahvilassa voisivat tavata kanssasisaret ja veljet. Voitaisiin perustaa syöppiskerhoja kutomiselle, askartelulle, lausunnalle ym. Sponssorit olisivat aina tervetulleita. Kättemme jälkiä voitaisiin myydä eteenpäin ja tukea toimintaa syöpäsairaiden hyväksi. Vieraaksi ko. kahviloille keräisimme julkisia syöppissairairaita miksei muitakin. Vertaistukikin tulisi hoidettua siinä samalla ja olisimme kuin "yhtä suurta perhettä".  Osaajiahan näin isosta porukasta löytyy monelta saralta.

No juu ei ehkä kannata niin kauhian vakavasti tätä ajatella. Mutta kaikkea hassua sitä päässä pyörii mm. peruukkiasiasta. No peruukki on hankittu ja ihan komia onkin. Toki sitä en päässä ole pitänyt kun yhden kerran. Identiteettikriisi iski. No onhan noita omia "karvoja" vielä tuolla päänupissa jonkin verran. Tasasen harvassa mutta tilanne ei kuitenkaan ole paljon pahempi kun aiemmin. Komiaa pehkoa kun ei ole meikäläiselle luotukaan. Yllättävää on kuitenkin, ettei kaikki haivenet karisseet vaikka näin väitettiin tapahtuvan. No vielä voi sekin päivä tulla eteen. No ajattelin sitten tietenkin yhtä Wellan mainosta missä tyttönen ei läpäissyt passitarkastusta kun hiukset oli niin tuuheat ja hienot kun oli käyttänyt Wellan muotoilutuotteita. Kuitenkin passin kuvassa hiukset olivat lättänät ja päätämyöten.  No meikä tietenkin ajatteli tilannetta passintarkastuksessa peruukki päässä. Ois nimittäin sit niin komiat hiukset ja paljonkin vielä ja tosi komiasti ojossa ja varmasti se vanha passikuva näyttää kyllä ihan toiselta. Mitäs siinä sitten teksi, näyttäskö kaljua päätään peruukin alla jos ei meinaisi passintarkastuksesta läpi päästä. Vois olla aika hassu tilanne.

No ehkäpä kokeilin sitä käytännössä tässä jossain vaiheessa kun mielessä siintää ystävättären kanssa tehtävä Tallinnan matka. Toki lähtöpäivää ei vielä ole päätetty koska siirtyy ainakin joulukuulle. Antaas kattoo onko päässäni silloin peruukki vai omat haivenet. Toivoa sopii, että identiteettikriisi on läpikäyty siinä vaiheessa kun peruukin päähän laittaa. Sitä kun ei sitten meinaa oikein omaksi itsekseen hyväksyä vaan tunne on vähän kun "toisen kropassa olisi". Ihmeellinen tämä ihmisen mieli.