En taas voinut pitää näppejäni irti koneesta, joten tuumasta toimeen. Tosin haravan kanssa treffit odottaisi, vaikka kroppani onkin eilisestä muutaman tunnin puuhastelusta kuin rautakanki. Vetreytän siis näitä sormiani nyt jos se auttaisi siihen haravointiinkin. Minulta on usein kysytty, miten nämä kirjoitukset syntyvät. Täyttyy todeta, että ne vain syntyvät. Usein joku ajatus on pyörinyt jo hetken päässäni ja sen jälkeen tulee tunne, että se on saatava kirjoitettua. Siten nämä ajatukset ja fiilistelyt ovat hyvin sponttaaneja ja ei aina niin kovin harkittujakaan. Toki tekstin kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa ja ihan päivittäinenkin tapa työstää monia asioita. Jo opiskeluaikoina kirjoitin paljon muistiinpanoja ja opittavaa materiaalia, näin se oppi meni perille paremmin.

Aikaisemmin You Tobessa olevat videot on nyt julkaistu tekstin kanssa myös Plazan sivustolla Ellit,  nimellä Sairas blogi auttaa jaksamaan.  Juttu käsittelee suolistosyöpää, hoitoja ja blogia sekä blogin merkitystä vertaistukena ja tietenkin sitä, mikä merkitys blogin kirjoittamisella on itselle.

Tämän tekstin nimi johtuu siitä, että aiemmin kuvasin elämääni usein sanoin, entisessä elämässäni ja nykyisessä elämässäni. Tänä päivänä liitin mukaan vielä yhden "elämän" mikä lienee tämä tämänhetkinen, sairastuneen elämä eli se loppuelämä.

Entinen elämä oli elämää nuorena tyttönä kaupungissa ja entisissä töissä. Entiset työt olivat toimistotyötä konttorissa, sopimusten hoitoa ja työpaikan yhteisiä koulutuksia, kokouksia ja muita rientoja. Työporukan kanssa pidettiin yhtä myös paljon vapaa-ajalla. Yhteiset "koulutustilaisuudet" veivät meidät Travemundeen, New Yorkiin, Tallinnaan ym. Näillä reissuilla oli iloinen mieli ja "monet" kujeet. Seilatessa Finjetillä illan pimeinä hetkinä ehti työporukka kerääntyä toisen porukan kanssa ajelemaan kauko-ohjattavilla autoilla pitkin laivan käytäviä. Travemudessa oli pakko mennä maistelemaan paikallista olutta ja matkalla ihailla kärpässienen väriseksi maalattua taloa, minulla on jossain kuva ko. talosta vielä tallella. New Yorkissa kävin Word Trade Centerin yläkatoksella ihailemassa maisemia, alakerrassa syömässä mahtavan lounaan, kävelin Central Parkin puistoissa missä paikalliset asukkaat kerääntyivät viikonloppuisin eväsrekelle hyvin varustein, tanssin ravintolassa mikä oli ollut ennen kirkko ja työtoverin kanssa saimme kummastuneita katseita kun tilasimme juomaksi vettä, vesi maksoi saman kuin joku alkoholijuomakin. Minä nimittäin odotin tuolloin keskimmäistä tytärtäni ja työtoverini imetti:) Tanssi kuului joka retkellä kuvioon ja onkin ollut iso osa elämäni kaikissa vaiheissa. Yhteisiin retkiin on kuulunut laskettelua, moottorikelkkailua, kisailuja ja visailuja. Ensimmäisen elämän aikana menin toki myös naimisiin ja sain kolme lastakin. Toki pahnan pohjimmaisen syntymän ja kahden ensimmäisen tyttären väliin jääkin  7 vuoden tauko. Aika oli nuoruutta, seurustelua, osallistumista, työntekoa, pitkiä päiviäkin, kuitenkin ne ovat tuoneet elämääni myös paljon rikkautta, elämänviisautta, kokemuksia ja ystäviä. Jotkut ystävyyssuhteet tuolta ajalta voivat edelleenkin hyvin vaikka välillä on pitkiäkin aikoja ilman kontaktia. Ne ovat kuitenkin niin vahvoja, että tavatessa tai jutellessa jatkaa suurin piirtein siitä, mihin aiemmin oltiin jääty.

Toista "elämääni" siivitti opiskelu uuteen ammattiin, muutto pois kaupungista, valmistuminen kehitysvammaisten hoitajaksi, avioero ja yksinhuoltajuus. Elämää kolmen tyttären kanssa, kasvattamista, työntekoa, opiskelua, täysiä päiviä arkineen, suruineen, murheineen mutta myös monine iloineen. Pienen työporukan ystävyyttä mikä ulottui myös vapaa-aikaan. Monia heidän kanssaan vietettyjä hetkiä, yhteisiä tanssireissuja  ja opiskelureissuja ym. Työporukassa oli myös minun ystäväni kenen kanssa tunsimme jo entuudestaan. Hänen kanssaan vapaa-aikaa vietettiin yhteisillä laiva-reissuilla ja tanssireissuilla sekä koti-iltoja pitäen. Eräällä tanssi-reissuilla pääsin ostoskärryn kyytiin, kerran taas tehtiin lumienkeleitä pitkin peltoa, laulettiin karaokea. Sitten päätin vaihtaa maisemaa ja edessä oli muutto kotikonnuille takaisin. Siirryin hoitamaan lapsista vanhuksia ja mielenterveyskuntoutujia. Työtä, opiskelua, elämää lasten kanssa, mikä ei ihan helppoa ollutkaan kun tein kaksivuorotyötä. Onneksi äitini, siskoni autteli paljon ja ekaluokkalaisen elämä oli turvallista siitä huolimatta. Tapasin avecini ja yhteinen matkamme alkoi ja yhteistä kotia perustettiin.

Kolmannessa elämässä taival avecin kanssa jatkuu. Työelämä on jäänyt taakse ja rinnalla kulkee sairaus. Isommat lapset elävät omillaan ja nuorimmainenkin on jo aikuistumisen kynnyksellä. Elämää siivittää arkinen puuhastelu, kirjoittaminen, aika omalle itselle sekä muille. Näin kirjoitettuna lyhyesti, elämää ei ole ollut paljon, ajateltuna se muodotaa pitkän katkeamattoman ketjun. Tässä vain karrikoitu tiivistelmä,  ihan kaikkeahan ei voi paljastaa. Vielä tähänkin elämään mahtuu ystäviä, tanssia ja sitä karaokeakin. Näin kirjoitettuna tuntuu, etten ole muuta kun pitänyt hauskaa. No ei se ihan niin taida olla. Kyllä niitä omia vapaa-ajan hetkiä on aina ennen ollut aikakin vähän. Tämä kolmas elämä jatkuu ja menee menojaan hetki hetkeltä. Tämän jälkeen ei enää jaksoja elämässäni tule. Tällä hetkellä kuitenkin, ilolla ja kiitollisuudella aloitan jokaisen aamun. Toivon niitä olevan edessä vielä monta, mutta en enää suostu uhraamaan ajatusta sille kuinka paljon.