Tämä viikko on tavallaan ollut aika kummallinen viikko. Tähän on mahtunut sitten monenmoista asiaa niin hyvää kuin pahaakin. Kaikkinensa siitä sum summarum on se, että jälleen pieni mieleni pohdiskelee kaikenlaisia asioita ja suurin osa niistä löytää tiensä myös uniini jälleen. Koska ajatukset löytävät tiensä uniini ei uneni ole ollut kovin täydellistä ja levollista se on merkki taas siitä, että miten ihmeessä olenkin niin tunteita peilaava ihminen, että kaikki asiat täytyy kelata vielä öiseenkin aikaan. Väliin tuntuu, että kadehdin niitä ketkä nukahtavat saman tien  kun pää pistetään tyynyyn eikä unen rauhaa häiritse mikään ajatus vaikka mitä olisi tapahtunut.

Eräs tapahtuma liittyy murkkuuni eikä äidin mieli siitä mitenkään levolliseksi tullut. Pikemminkin se oli sen verran raastava...että äidin mieli taisi pudota pois raiteiltaan totaalisesti. Tapahtumasta en sen enempää kirjoita koska sen luonne ei sellainen. Se sai kuitenkin minut miettimään omaa rooliani äitinä...omaa rooliani sairaana äitinä...rooliani kasvattajana...huoltajana...vastuunkantajana. Mietin myös vaikuttaako se, miten itse toimin siihen miten lapseni toimii. Viekö oma sairauteni huomion perheen muista asioista..näytteleekö se siinä liian suurta roolia. Onko sairaudesta tullut "syy" mitä voi syyttää kun kaikki ei mene oikein. Antaako sairaus "syyn" toimia väärällä tavalla? Voiko sairaudestani tehdä "syntipukin"? Onko helpompi vierittää syy ongelmille kun perheessä käydään läpi sairauden tuomia "elämänmuutoksia"? Antaako sairauteni syyn toimia "väärin"? Keskitynkö liiaksi itseeni ja unohdanko kuitenkin toiset? Enpä taida näihin kysymyksiin vastausta saada..ehkä aikani pohdittua muodostan kuitenkin mielessäni jonkinlaisen vastauksen toki en sitten tiedä onko vastaus oikea vai väärä? Vai onko kuitenkin niin, että yhtä ainoaa oikeaa tai väärää vastausta ei olekkaan?

Jotenkin olen myös viime aikoina törmännyt opastuksiin ravinnosta ja sen merkityksestä ihmisen hyvinvointiin. Simppeli juttu sinänsä...senhän tietää kaikki. Terveellinen ravinto on meidän jokaisen hyvinvoinnin perusta. Paljon vihreää, puoli kiloa kasviksia, paljon kuituja, hedelmiä, marjoja, hyvin sulavia ruokia, kalaa. Lisänä vatsansuojaa varten maitohappoja, lisäravintona vitamiinit, kalaöljyt, antioksidantit, mangnesium ja kalkki ym ym ym. Ongelman ydin on: en saa vuorokauden aikana syötyä edes puolta siitä mitä normaalisti pitäisi, lääkärit (usea eri minua hoitanut lääkäri) on jatkuvasti sanonut, etten saisi käyttää vitamiineja, rautaa ym. pillereitä koska niistä ei ole minulle mitään hyötyä vaan voivat pikemminkin haitata esim. vääristämällä labra-arvojani. Lisäksi kun keskustelen lääkärin kanssa siitä, että ruoka ei maista niin ohjeistus on, että syö sitä mikä maistuu että edes jotain tulee syödyksi. No pyrin syömään aamupalan ja se menee kohtuu hyvin, yleensä syön myös lämpimän ruuan kerran päivässä joskus ehtoolla jonkin hedelmän..vähän suklaata mikä ei enää maistu, mutta siinä se sitten on päivän ruokailu. Kahvi menee ainoastaan aamulla mikä on jäänne leikkauksen jälkeen...sairaalakahvi oli niin kauheaa että sen jälkeen kahvin juonti tökkii. Eikä se liene paha asia. No mikäs tässä sitten olikaan se ongelma. Ei minulle ongelma ole ruoka...olen aina ollut tosi tosi pieniruokainen...ongelma on se, että näille hyvää tahtoville opastajille on tosi vaikea selittää miksi tämä asia ei ole niin yksinkertainen. No ei kai se kuitenkaan ole ongelma...mutta joskus ottaa vaan vähän "päähän". Auttaisiko tuo jos popsin kuitenkin kaikkea noita vitamiini ym. pillereitä mitä hyllyssäni on...sillä kyllä niitä on. No ehkäpä huomenna lääkärin pakeilla otan jälleen kerran tämänkin asian esille josko siihen sitten valaistusta löytyisi noin virallisesta taholta...muutoinhan olen niin "pääkkö" että teen juuri niin kuin päätän. Liekö sitten hyvä vai huono asia? Joku on kuitenkin heittänyt eteeni myös kysymyksen siitä, olisi ravintotottumuksilla voitu välttää sairastumiseni? Hm  hm....no mielestäni asiaa ei kannata pohdiskella kovin syvällisesti sillä se ei saa mielessäni vastakaikua kuitenkaan, sillä en mitenkään voi uskoa siihen. Pärjännyt olen aina perus- kotiruualla, salaattilautanen on aina kuulunut ateriointiini, ruokailuni on ollut aina kevyttä ja vähärasvaista, laihduttanut en ole koskaan, liikkunut olen aina, ylipainosta en ole koskaan kärsinyt ja ikäni olen ollut vähällä toimeen tuleva.

Jonkun verran olen myös pohtinut näitä joulun traditioita. Näistä traditioista olen myös tämän viikon aikana lukenut aika paljon. Onko todella niin, että täytyy kirjoittaa joulukortit tuttaville, ystäville, läheisille ja toden totta..se joulukortti voi olla se ainoa yhteydenotto koko vuoden aikana. Miksi tuntee tarvetta lähettää ko. kortti jos ei koko vuoden aikana ole muutoinkaan ollut millään tapaa yhteydessä? Onko kyseessä vain hyvä tapa vai tottumus? Onko kyseessä sitten oikeastaan kuitenkaan ystävä tai tuttava jos yhteydenpito on vain joulukortin vaihtaminen vain kerran vuodessa. Tänä jouluna en lähettänyt ainoatakaan traditiokorttia...lähetin kortit huolella ja hartaudella saajalleen ja jokaisen kortin siivitin lämpimällä ajatuksella että tämä yhteydenotto ei ollut vuoden ainokainen. Samaan traditioajatukseen kuuluu nämä joulupaketit. Tottahan muistaminen on ihanaa, kaunista ja tosi kivaakin. Mutta onko todellakaan järkeä ostaa joku pikku juttu, kukkanen, suklaata...sitten vaihtaa niitä meidän aikuisten kesken..minäpä annan sinulle tämän suklaakonvehtirasian niin anna sinä sitten minulle tuo suklaakonvehtirasia. Tämä nyt tietenkin koskee vain meitä aikuisia...ja lähinnä niitä läheisiä ja tuttavia joiden kanssa olemme tekemisissä. Olenhan minäkin joululahjoja hankkinut ja antanutkin. Mutta tuon perinteisen muistamisen sijaan haluaisin antaa jotain ihan muuta kun pelkän suklaakonvehtirasian tai kynttilälyhdyn...jotain mikä muistuttaisi lahjan saajaa minusta itsestäni..omana itsenäni. Ikäväkseni täytyy todeta, että kestona itse sorrun näihin traditiolahjoihin..näin varmasti tapahtuu tänäkin vuonna. No toivompa todella, että ensi vuonna asia olisi toisin!

No loppuun vielä eräs poikkeus joulutraditioista. Meidän perheen nuorison (niiden vanhempien) asuessa vielä kotona oli jouluruokien suhteen myös poikkeusta perinteisiin jouluherkkuihin. Toki jouluherkutkin pöydästä löytyivät..mutta nuorisolle se ei tiettyinä vuosina maistunut eikä edes merkinnyt mitään...väliin oli aika jolloin joulu oli "ihan sama". Silloin äidin piti tehdä heille "joulupitzzaa"...joten sellaistakin on joulupöydästämme löytynyt! Vaan eipä taida enää enää löytyä..edes heidän omissa kodeissaan tänä päivänä..näin ajatukset muuttuvat ja traditiot myös...ja jälleen jotain perittyä traditiota siiryy eteenpäinkin jossain vaiheessa ja huomaamatta. Sitä se on kun kasvetaan aikuiseksi!

*************************************************************************

Talvinen tienoo kuin satumaa,

tumma taivas yllä sen.

Joulun kynttilät valollaan,

kruunaavat sen kauneuden.

 

Kaikille ihanaa ja levollista joulunalusaikaa. Nautitaan toinen toistemme läheisyydestä ja niistä traditioistakin!