Kaikesta huolimatta sain nukuttuakin viimeyönä kohtuullisen hyvin. En edes nähnyt unia, hyvä niin. Kyynelvirta on jo rauhoittunut vaikka väliin silmäni kostuvat vieläkin. Uusi päivä alkoi kuitenkin aikaisin ja tavanomaisin kuvioin, kotiaskarein. Päänuppini kuitenkin vielä kohisee ja melkein paukkuukin. Niin monta ajatusta sinne mahtuu. Huomaan kelaavani myös eilistä päivää. Tiettyjä piirteitä siitä huomaan vasta nyt. Lääkäri oli sen verran "tuttu" että muistin meidän tavanneen aiemmin noin kerran tai kaksi. Hän jaksoi vastata kaikkiin kysymyksiini vaikka ne taisivat olla kuitenkin aika epäoleellisia. Siihen, että tyttäreni oli mukana lääkäri ei kommentoinut mitenkään. Ihmettelen kuitenkin nyt, miksi lääkäri oli niin kovin hämmästynyt reagtiostamme kuulessamme, että hoidot lopetetaan. Toki itkimme molemmat tyttären kanssa, toinen toisiamme kädestä pitäen. Lienee luonnollinen raeagtio vaikka onkin tiennyt elävänsä jatkoajalla, kuitenkin tähän asti niin lääkärit kun hoitajatkin olivat vakuutelleet minulle, että keinoja vielä on. Hyvin rauhallisesti lääkäri totesi, että hänellä ei ole aikaa ja hoidoissa palleatiivisella osastolla lääkärillä on aina vähintäänkin tunti varattu käyntikertaa kohden. Ymmärränhän toki sen, kiire siellä on kova ja hoidettavia on paljon, resurssitkin on varmasti ajettu äärirajoille. Kuitenkin olisin toivonut enemmän empatiaa tähän tilanteeseen sekä myös aikaa. Nyt ajatellen tunne siitä, että minut vähän niinkuin ajettiin pois vastaanotolta on suuri.

Vaikka on tiennyt, että aikaa ei ole loputtomasti niin onhan kuitenkin elättänyt jonkinlaista toivetta, kun on saanut hoitoa. On toivonut, että vaikka etärit kasvavatkin niin pienennystäkin tapahtuu. Minulle oli myös sanottu, että jotain hoitoa tulen saamaan loppuikäni. Miksi kuitekin nyt ja juuri nyt päätettiin ettei hoitoja jatketa? Tietenkään hoidot ja hoitoon menot ym. siihen kuuluva ei ole ollut helppoa, kynnys on ollut olemassa joka ikinen kerta. Väliin on itsekin miettinyt tämmöisen styomäärän jälkeen, kuinka pitkään voi jatkaa. Kyllähän mieleni on tiennyt ettei varmaankaan loputtomiin, mutta se samainen mieli on pitänyt yllä toivoa siitä pidemmästä jatkoajasta. Olisin kuitenkin toivonut jonkinlaista ennakkovaroitusta ehkäpä aikaa asian sulattamiseen. Nyt minusta tuntuu, että minun pitää kiriä pikakelauksella loppuelämäni ajan. Tuntuu että järjestämistä ja valmistautumista on paljon ja vaikka tiettyjä asioita on jo tehnyt, en olisi halunnut, että järjestämättömät asiat tulevat kaaoksena mieleeni. Järjestän myös hyvin epäoleellisia asioita ja tahtoisin, että saisin kaiken sen alta pois mahdollisimman pikaisesti. Tuntuu, että minulle tulee turha hoppu.

Urhea en ole enkä tiedä olenko rohkeakaan. Monta pelkoa on mieleeni tullut myös lähinnä tietenkin sen suhteen, kuinka kivuliasta tämä loppu on. Tiedän kuitenkin, että kun kyse on keuhkoista ja maksasta niin monta pelottavaa ja ahdistavaa mahdollisuutta on. Hengitys ja eritys niistähän paljon on kyse. Lakkaako toimimasta ja jos toimii, millä kapasiteetilla? Lisähappi voi olla tarpeen ja katetrikin. No en kuitenkaan mene asioiden edelle, mutta kelaan tietenkin faktoja. Hoitoalan koulutuksen saaneena ne ovat jotakuinkin selvät tai sitten tasaisen epäselvät.

Kaikesta huolimatta tämänkin päivän jälkeen koittaa uusi päivä. Olen mukana tässä ja nyt ja vielä tulevinakin päivinä. Haluan kuitenkin vielä kiittää Teitä kaikkia lukijoita, olette minulle rikkaus ja voima. Annatte päiviini paljon, jokainen yhdessä ja erikseen. Saan Teiltä voimaa ja uskoa jatkaa ja nähdä vielä monen monta päivää.