Viime yönä vihmoi vettä ja taivas hehkui ja kolisi. Samaa rataa on tämäkin aamu mennyt, muttei sentään ihan samalla voimalla kun Asta-myrsky. Kaukainen kumu kuuluu kuitenkin tasaisesti, vaikka sade tällä erää taukosikin. Ollaan käännytty jo elokuun suuntaan ja häivähdys syksystä käy mielessä. Lieneekö suomalaista melankoliaa, kun tietty apeus on ollut läsnä muutaman päivän. Tuntuu kun olisi pimeän tunnelin suulla ja edessä häämöttää pelkää kaikuvaa tyhjyyttä. Jostain syystä, en pääse millään alkuun missään. Monta pientä hommaa olisi tehtävänä, ei mitään kiireellistä, mutta saisipa tehdyksi. Aloituksen innostus on hukkateillä, tavoitteellisuus kateissa, täytynee olla tavoite jos mielii alkuun pääsevänsä. Toisiaalta tulee tunne, että mitä turhia, eipä sillä ole mitään väliäkään. Mutta täytyisihän olla, muutoin ei minkäänlaista jatkumoa synny. Olen varmaan liiaksi ollut oman itseni kanssa ja siksi turtumus on vallannut. Päivien samankaltaisuus ei ole erilaisuutta, miten siis saisin niistä erilaisia, jotta ne eivät olisi liian samankaltaisia. Tunteena tämä tunne on sellainen, mitä on vaikea selittää. Hetkellisesti vain tekemisen riemu ja elämisen ilo on kadoksissa, huomenna voi olla toisin ja molemmat tunteet ovat löytäneet jälleen paikkansa. Välillä kuitenkin tuntuu, että hetki hetkeltä katoan, lakkaan olemasta vaikka olenkin. Olemassaolon itsestäänselvyys on hukkunut jo aikaa sitten, olen vain lainassa vielä hetken, vain pienen pienen hetken.