Toisinaan sitä ajattelee, että onko tämä kaikki edes totta. Varsinkin silloin, kun päänuppi on hetken oma itsensä ja halajaisi tehdä ja nähdä monenlaisia juttusia. Sitä ei tahdo uskoa, että vaikka pää tekisi, ei mikään muu sitten toimikaan sen mukaan. Mietin omaa väsymystä, kolotuksia ja tykytyksiä, ovatko ne oikeita vai päänupista muodostuneita tuntemuksia. Onko tämä kaikki totta vai voisiko se olla tarua? Vaan eipä taida olla tarua ei, vaikka sen siksi haluaisikin uskoa. Ei ole tarua ylävatsan "turvonneet" aristavat möykyt mitkä näkyvät osin ulospäin, ei ole tarua väsymys ei voimattomuus. Pää ei tahdo uskoa, silloin kun päällä on hyvä hetki, mieli ehkä uskoo kuitenkin. Päivän mottona on selvitä seuraavaan päivään, siinä tavoitetta kerrakseen, mutta tavoitteena suuri ja tärkeä eikä edes itsestäänselvyys. Tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että huominen päivä tulee ja ehkäpä siihen ripottaa pienen toivonkipinänkin, paremmasta huomisesta. Kuitenkin, jos edes näin eteenpäin, on sekin jo erävoitto. Kurkkuvaivat ovat ohi..ja toivon mukaan pysyvät ja kivut pysyvät kurissa lääkkeillä ja ne kolotukset mitä tuntuu kestää kyllä. Vaikeinta taas on hyväksyä se, että oleminen ja tekeminen on rajallista ja kovin vähäistä. Toisiaalta voin nauttia niistä asioista mistä pidän ja paneutua niihin täysillä kuten lukemiseen.

Tänään minun täytyy tsempata itseäni ja valmistautua jälleen murkun asioissa yhteen viranomaispalaveriin. Aamulähtö on aikaisin ja pelkään, että olen vähemmän "järjellisessä" kunnossa juuri silloin. Varustaudun laittamalla kellon kukonlaulun aikaan soimaan, jotta pääsen pilleripurkeille ajoissa. Pelkään vaan että "torkkumatti" vierailee juuri palaverin aikoihin, mikä tietenkin noloa olisi. Jos itse en ole ihan tolkuissani olen varustautunut ylimääräisellä korva/silmäparilla eli kummitädin mukanaololla. Itse kun en luota itseeni niin paljon, että pystyisin sisäistämään kaiken tärkeän ja oleellisen. Raskas päivä se varmasti on, tiedän sen jo etukäteen. Lupasin kuitenkin mennä sillä haluan päätöksiä..konkreettista ja sitä minulle oli luvattu.

Te lukijani, olette niin ihanasti mukanani ja teidän kommenttinne ovat aivan mahtavia. Arvostus minua ja blogiani kohtaan tuntuu liian suurelta, enkä oikein ymmärrä sitä. En osaa kuvitella sitä, enkä näe sitä niin. Minähän kirjoitan vain päivistäni ja fiiliksistäni, kolotuksista ja sairaudesta. Olen kuitenkin hurjan iloinen kun minulla on teidät. Blogi on minun tapani purkaa ajatuksiani, se auttaa minua jäsentämään asioita ja tuntemuksiani,  jos siitä on jollekin apua, olen siitä iloinen ja otettu.