Maanantaipäivä meni reissatessa pääkaupunkiin. Hieman hirvitti etukäteen kuinka mahtaa VR-kulkea kun takkuilua on ollut, mutta rohkeasti vaan härkää kiinni sarvista ja ei kun menoksi. Meidän maitolaiturilla juna olikin ihan komeasti ajallaan ja matkanteko lähti ihan jouhevasti liikkeelle. Alku aina lupaava, joten päästiin jo ihan pääkaupunkiseudulle asti ennen kun matkanteko etenikin ihan matelemalla. Selkeää hermostumista ei useimmissa matkalaisissa näkynyt, mutta kännykät kyllä olivat kovassa käytössä. Monelle työmatkaansa taittaville takkuilut on varmasti olleet piinaa ja moni jäikin jo välipysäkeillä pois jatkaakseen matkaa jollain muulla keinoin eteenpäin. No Tikkurilasta Pasilaan reitti kesti sitten 1,5 tuntia ja Pasilassa olikin parasta jo jäädä pois junankyydistä ja keksiä vaihtoehtoisia kulupelejä. Taksimatka taittui ihan mukavasti ja kyllä takseja olikin ihan kiitettävästi liikenteessä Pasilan asemalta eteenpäin, toki taksijonokin oli koko ajan tasaisen pitkä. Paluumatka kotiinpäin sujui ilman mutkia matkassa ja aikataulussa pysyttiin. Moni Helsingin asemalla oleva matkalainen vaihtoi ajoneuvokseen linja-auton, sen verran epämääräiseltä tuntui junien kulkeminen. No onnellisesti pääsin takaisin tutulle maitolaiturille ja kotiinkin.

Olikin pitkä aika siitä, kun viimeksi olin Helsingissä käynyt. Matkalla tietenkin muistelin myös sitä aikaa kun itse asuin siellä ja olin silloisessa työssäni. Monia mukavia asioita niihin vuosiin mahtui ja monta antoisaa vuottakin. Kuitenkin huomasin, etten enää kaivannutkaan sinne takaisin. Vielä noin 9 vuotta sitten, olisin ollut valmis palaamaan takaisin sinne, mutta nyt tunsin jo vieraantuneeni kaupunkielämästä ja huomasin olevani ihan tyytyväinen tälläiseen tasaiseen "maalaiselämään". Kyllä maalla on mukavaa ja rauhaisaa, voi turhan hötkyilynkin jättää "narikkaan" vaikka ei kai sitä tässä iässä enää pahemmin hötkyile. Voi sitä ihanata nuoruusaikaa!

Matkan tarkoitushan oli antaa haastattelu ja näin sitten tehtiinkin. Vastaanottamassa minua oli kuvaaja ja matkan järjestäjä. Haa eikä minua jännittänytkään lainkaan, jotenkin tilanne oli niin luonnollinen etten osannut koko kuvaustilannetta jännittää enkä osannut olla mitään muuta kun oma itseni. Haastattelu sujui ihan hyvin ja aika meni huomaamatta. Materiaaliakin tuli kasaan enemmän kuin tarpeeksi, sillä lopputulos kutistuu siis melkoisen lyhyeen otokseen. Laitan sitten myöhemmin linkkiä mistä voi käydä ko. otosta katsastamassa kunhan asia etenee niin pitkälle. Kokemus oli kaikin puolin positiivinen ja olenkin siten myös mukana maaliskuun suolistosyöpäkampanjassa.

Rohkeutta tarttua erilaisiin haasteisiin ja asioihin, on minussa aina ollut. En myöskään tunne häpeää siitä, että olen sairastunut syöpään. Yhtä rohkealla asenteella koitan taapertaa päivästä päivään, hyväksyen itseni ja sairautenikin. Tietenkin olisin onnellinen jos kaikki olisi toisin ja voisin palata siihen "entiseen elämääni" ennen sairastumista, tosiasia on kuitenkin, ettei mikään ole ihan niin kuin ennen. Parasta siis pyrkiä siihen, että se mitä nyt on, eletään niin hyvin kun tässä päivässä on mahdollista, miettimättä sitä, mitä huomenna on ja mitä se tuo tullessaan.