Tässä sitä ajatteli, että kaikki on taas melkosen mallillaan, vaan toisin kävi. Tässäpä syy miksi en ole kyennyt edes blogia päivittämään, mutta tänään sen teen ja huomisesta en ole varma. Perjantai-lauantai yönä iski sellainen kipukramppi, etten moista ollut ennen kokenut ja sen seurauksena vieläkin ollaan vähän "ulapalla". Heräsin tosiaan yöllä kauheaan polvien kipuun ja ajattelin, että olen nukkunut niin kippurassa, että jalat vaativat oikomista. No oikomisesta ei mitään tullut, kun jalat eivät kantaneet. Kompuroin keittiöön ja mehun+troppikasan kanssa vaivaa taltuttamaan. Kipu oli sietämätön enkä edes oikein pystynyt enää määrittelemään, mikä on kipeä. Kun lääkkeet siitä sitten purivat sain jokusen tunnin nukuttua kohtuullisen hyvin. Vaan herätessä alkoi helvetti...kipuhelvetti, jos suoraan sanon. Ukon saattamana juoman ja lääkepurkkien pariin, jotta helpotusta tulisi, sitä odotellessa en voinut kun maata sängyllä ja parkua kuin pikkulapsi. Kipu iski myös oikeaan olkapäähän, mihin tuo on tehnyt pysyvämmän pesän. Käsi menee tunnottomaksi ja ponnistusliike saa viiltävän kivun ärhäisemään koko käden läpi. Troppimäärä on moninkertaistunut, jotta oleminen olisi kohtuullista, mutta päänuppi on kyllä aika tolkuton ja silmät lupsuvat kiinni sellaisessa tiedollisuuden ja tiedottomuuden välimaastossa. Viiltävän, raastavaa, sykähdyksikästä on kivun luonne ja se saa minut kyllä nöyräksi ja kippuralle. Lisäksi kestona vaivaa huono-olo, ilmeisesti paljosta lääkityksestä ja vähäisestä ruokamäärästä, syödä kyllä koetan, mutta vain osa pysyy sisällä. Voimat ovat nyt aika kortilla ja vähäisiä voimia säästelen pakolliseen liikuskeluun sisätiloissa sekä vain olemiseen.

Meillä on sopimus omahoitajani kanssa, että hän soittaa joka maanantai kuulumiset ja voinnin, siihen asti kun seuraava lääkärikäynti on. Kerroin hänelle sitten nämä viikonlopun kuulumiset ja hän kävi konsultoimassa omalääkäriänikin asiasta. Arvasinkin, että osastolle menoa ehdotetaan, joten tyrmäsin sen sitten heti jo alkuun. En nyt vieläkään suostu lähtemään mihinkään, olen siis kovapäinen tässä asiassa. Tässä asiassa toimin hyvin itsekkäästi, sillä jostain syystä en millään suostu sairaalaan menoon vaikka kyse olisikin vain muutamista päivistä, syytä siihen en sen paremmin osaa selittää, minusta vain tuntuu niin. Eipä minua mihinkään pakoteta, mutta annoin pyhän lupauksen soittaa heti, jos tilanne muuttuu ja toistuvia kipukohtauksia tulee. Kipulääkeannos nostettiin saman tien 60 mg (jos ei riitä niin 70 mg) aamuin illoin ja tietenkin tarvittavia lisälääkkeitä väliin. Itsekseni ajattelin, että katselen tämän alkuviikon ajan ja jos yhtään olotilan petrausta ei tapahdu niin sitten voin harkita käyntiä sairaalassa tai osastolle menoa. Mieluiten kuitenkin kärvistelen kotona. Tänäänkin äiti ja sisko ovat jo käyneet varmistamassa vointini ja huomenna vissiin tytärkin tulee.

Sen verran vaivaa käden kivusta on, että aina se ei taivu edes näppäimistölle ja jos blogi on hiljaa, niin en sitten vain kykene läppäriä käyttämään. Tosissaan myös tuo päänuppi on aika hukassa, joten en tiedä, lieneekö tekstikään ihan järkevää. Blogini tuntuu nyt keskittyvän kovasti näihin omiin kiputilohin ja tuntemuksiin, vaikka monta paljon syvällisempääkin ajatusta päässäni muhii, toivottavasti ne pääsevät joskus vielä näytölle asti, mutta toistaiseksi ne saavat odottaa.

Nyt täytyy tunnustaa, että kovin pieneksi, heikoksi, pelokkaaksi ja epävarmaksi itseni tunnen. Nyt tukeudun muihin enkä jaksa kantaa huolta mistään. Ajatukseni eivät liiku, ovat vain. Parhaillaan murkkuni tekee keittiössä jauhelihakastiketta perunoiden kera, lupasi vielä imuroida ja astianpesukoneen tyhjensikin jo -äidin pikku apulainen, huolissaan ja peloissaan hänkin, mutta silti apuansa antaen. Pitäkää kaikki huolta itsestänne ja läheisistänne, minustakin pidetään hyvää huolta. Valoisampaa huomista kohden mennään, näin uskon ja toivon.