Maanantain palaveri meni kohtuullisen mukavasti vaikka ilmassa oli monenlaista näkemystä ja tulkintaa. Tukiasunnossa Tampereella olisi paikka nuorelle (murkulle) valmiina. Kaiketi kysymyksessä on siis lähinnä oma huone, paikassa asuu muitakin nuoria ja siellä on myös henkilökunta. Tämä oli se äidin mielestä paras ratkaisu ja sitten astuu kuvaan se iso MUTTA ja MUTTA. Se MUTTA on kahden nuoren päätös muuttaa vuokralle yhdessä (äiti saa ensimmäiset harmaat hiukset). Nuoret ovat jo jonkin aikaa asiaa ajatelleet ja asuntoja oli katsottukin valmiiksi,  myöskin Kelan sivut olivat oleet ahkerassa käytössä. Yhteistä seurustelua on kestänyt nyt 3 kk vaikkakin nuoret ovat tunteneet toisensa jo pidemmän aikaa. Niinpä niin, olenhan itsekin ollut nuori kun olen muuttanut pois kotoa, toki oli pakko kun työn perässä lähdin ja sillen tielle jäin pitkäksi aikaa. Mutta en voi olla ajattelematta, että kovin on tyttäreni nuori "kotileikkiin" vaikka poitsu onkin täysi-ikäinen. Molemmat opiskelevat, poitsu valmistuu keväällä, tytär kahden vuoden päästä. Eniten minua tietenkin huolestuttaa tuo finassipolitiikka. Nuoret kun  laskevat niin asumistuen ja toimeentulotuen varaan...joten heidän mielestään rahat riittävät. Tytär laskee elatusmaksun ja lapsinlisän piikkiin, isä kun ei ollut suostunut antamaan taloudellista tukea ja äiti ei taas pysty. Totuus on että tytär on erittäin vaativainen...vaatteet täytyy olla "vimpan" päälle ja meikit merkkikamaa, elokuviin täytyy päästä joka viikko ja muutoinkin shoppailu lienee maailman paras harrastus. No sanotaan että siperia opettaa...mutta pitääkö aina mennä vaikeimman kautta? Kerkeäisihän sitä yhteen muuttamaan vaikka vuodenkin päästä. No ei käy äidin nipottaminen eikä edes pakottaminen. Jos minä plikan johonkin pakotan,  niin tiedän ettei siitä tule mitään, kyllä hän niin oman päänsä haluaa pitää ja pistää muutoin ihan lekkeriksi. Summa summarun sain sentään hänet ylipuhutuksi lähtemään perjantaina tutustumaan tähän tukiasuntoon kun kerta mahdollisuus oli, ensin kyllä monien kielteisten kommenttien jälkeen. Alku sekin ja mahdollisuus mielenmuutokseenkin, kun on nähnyt niin tietää paremmin. Nuoret voivat laittaa asuntohakemukset menemään vaikka heti, sillä eihän niitäkään tuosta vaan saada. Ensi viikolla kotikäynti jolloin sitten kaikki lopullisetkin päätökset puidaan läpi ja käydään käytännön asiat kanssa. Jos nuoret nyt kuitenkin päättävät muuttaa kimppaan, niin perhetyöntekijä tulee olemaan kuvioissa mukana, hyvä niin ja turva sekin.

Kyllä nämä aina meikäläiseltä voimia vie ja ajatustyö jatkuu vielä kotona sekä myös unissa. Kaikkeni annan ja sitten menen monen tunnin päikkäreille. Jos vain jotenkin tolpillain pysyn niin yritän osallistua, sillä nämä ovat viimeisiä mahdollisuuksia. Onneksi olen saanut aina taksilaput reissuihin, muutoin ne kyllä jäisivät tekemättä.

Minuunkin iski sitten joulufiilistely...ihan pikkasen vain. Kun on pimeää, tuuli ulvoo ja pyörii ja lunta pyryttää,  oli kammettava itsensä vintille ja kaivaa kyntteliköt esiin. Elävän tulen lisäksi vähän sähkötulta. Sirottelin sitten kynttelikköjä ikkunoille ja muutamia valokoristeita roikkumaan sisätiloihin...mutta eihän se riittänyt. Pitimän sitten kaivaa vielä murkun viime vuonna tekemät ripustettavat lumihiutaleet ja käpytontut ja pläjäytää ne roikkumaan keittiön ikkunoiden verhotangosta. Ja kun keittiön verhot olivat kesäisen keltaiset piti ne vaihtaa niihin ns. jouluverhoihin. No ei niissä tonttuja sentään ole, tähtiä vaan. Pitimän sitten vielä laittaa vähän punaisia ja vihreitä liinojankin pöydille, eikä niissäkään ole tonttuja vaan tietenkin enkeleitä. Olisin kai tuonut kaiken muunkin joulusälän mukanani, mutten sentään tohtinut....luulen kyllä, että joka viikko taitaa tulla joku tonttu tms. koriste johonkin päin huushollia, vähän niin kuin vaivihkaa. Ei minulle yleensä joulufiilis näin aikaisin tule vaan lieneekö lumi ja luonnon kauneus vaikuttaneen mieleen.

Vointi on edelleen kohtuullisen mukava. Vähän vaivaa sieltä ja täältä, mutta ei mitään maailmaa mullistavaa. Veto veks mutta ei kai ne voimat ihan entiselleen palajakkaan. Juu ja jaksoinhan sentään jotain....hiljaa hyvä tulee. Koppihoidossa olen pysytellyt sillä niin viimaiset ovat olleet tuulet, etten ole tohtinut nokkaani kuistia pidemmälle laittaa. Mieli kyllä tekisi ja jos ilma vähän selkiytyy, niin yritystä ainakin on.