Aamu alkoi vilusta väristen ja tutisten. En mitenkään kipeäksi itseäni tuntenut, mutta koska kroppa oli kuuma kun kekäle niin päätin laittaa mittarin kainaloon ihan varmuuden varoiksi. Eipä ihme, että hampaat löivät loukkua kun elohopea kipusi 39.6 jo heti aamu kahdeksalta. Flunssasta ei liene kysymys, kun moisia tuntemuksia ei ole. Toppia vaan naamatauluun ja juotavaa ja uudelleen petiin. Petissä sitä onkin oltu koko päivä, välillä lukien ja välillä autuaasti nukkuen. Harmitti tietenkin, kun piti tyttärelle lähteä ja yhdessä sirkukseen mennä ja tänään on sentään hänen syntymäpäivänsä. Ei auta itkut markkinoilla, on podettava kun podettavaa kerta on. No huomenna on vissiin pakko soittaa sairaalaan, pitääkö huolestua moisesta kuumeilusta ja onko syytä mennä labrakokeihin kuitenkin. Viimeksi päätettiin, ettei labroja tarvitse ottaa seuraavaa lääkärireissua varten, mutta nyt voi kuitenkin olla syytä. Sitkeästi karistan mielestäni pois kaikki kauhukuvat ja yritän ajatella, että kyseesä on vain kuumepiikki, ei muuta. Nyt ei innosta ajatus sairastaa eikä joutua sairaalaan kun pitäisi sinne reissuun vaan päästä. Mahaa kyllä vähän aristaa, mutta ei mitenkään paljon, tiedä onko näillä mitään yhteistä nimittäjää sitten. Onneksi en mene ihan veltoksi, vaikka kuume nousee korkeaksikin, pää tietenkin on vähän toisaikainen, mutta se ei liene mitään uutta. Toivotaan, että uusi päivä on kuumeeton ja muutoinkin hyvän voinnin tuova.

Kyyneleitäkin tänään vuodattelin. Sain suru-uutisen, että eräs meistä on jättänyt tämän maallisen elämän ja lähtenyt matkalle sinne jonnekin. Hänelle toivon hyvää matkaa. Hän pysyy muistoissani ja ajatuksissani pitkään, ei varmasti koskaan unohdu vaikka henkilökohtaisesti emme toisiamme tunteneetkaan. Sähköpostit välillämme ovat olleet kanava kulkea yhdessä tätä sairauden matkaa ja sielunsisariksi toisemme tunnistimme. Minun tulee sinua kova ikävä. Kivut ovat nyt ohi, kaikki tapahtui niin kovin äkkiä. Tapaamme siellä tuntemattoman polun päässä sitten, kun sen aika on. Hyvää matkaa Leksa!