Ensinnäkin oikein aurinkoista ja hyvää Naistenpäivää! Itseltäni meinaisi vallan unohtua koko naistenpäivän olemassaolo, mutta onneksi sain muutamia muistutuksia siitä. Niin ja nyt tiedän mikä värini on!? Eli Leen@n blogissa aikoinaan mietittiin värejä syöpäsairaille, lähinnä sen vuoksi, koska menossa oli roosanauha -kampanja. Tänään olen vastaanottanut sinisen rintanauhan suolistosyöpäpotilaiden -hyväksi, värini on siis sininen. Sopii oikein hyvin, sillä ehdottomiin lempiväreihini sininen kuuluu ja nyt omistan ihan iki oman sinisen rintanauhan.

Tämän päivän aiheena on aitous. Iltapäivällä olin koiran kanssa lenkillä kävelytiellä kun takaani kuului iloinen tervehdys "Hei". Pikkuinen ekaluokkalainen oli palaamassa koulusta kotiin. Sujuvasti tyttö lähti kulkemaan minun ja koiran kanssa yhtä matkaa ja matka taittui rupattelun merkeissä. Tyttö kertoi niin avoimesti omista kotieläimistään, ystävistään ja juttelimme tietysti myös Pinja-koirasta jonka piti pysähtyä matkalla tuon tuostakin haistelmaan hajuja ja jälkijä. Yhteinen taipaleemme kun erosi niin tyttönen toivotteli mukavaa loppupäivää ja sanoi toivovansa, että näemme pian uudelleen.

Taannoin koiran kanssa lenkkeillessäni sain seurakseni kolmasluokkalaisen poikaviikarin. Kuljettiin yhtä matkaa ja matkan aikana poika kertoi jos minkälaisista kolttosista mitä hän ystävänsä kanssa on omassa "salamajassaan" tehnyt. Yhtä sujuvasti pääsin kuulemaan perheen uudesta vauvasta sekä yhteisestä lomamatkasta pohjoiseen. Pojallakin oli kotona lemmikkieläimiä mistä tietenkin myös keskusteltiin. Poika oli niin innokas jutustelemaan,että hänen kotimatkansa kulki mutkan kautta, kun oli miedän kanssa niin mukava jutella ettei ollut kiire kotiin.

Päiväkodin ohi lenkkeillessämme on kymmen pikkuista aidan takana kysymässä. "Mikä ton koiran nimi on" "Saanks mä silittää sitä" ja niin me menemme aidan vierustalle jotta pikkuruiset kädet saavat silittää Pinjaa.

Aitoja nämä pienet ihmiset. Niin mutkattomia vailla estoja ja ujoutta. Onhan ihan luonnollista moikata ja läheä kulkemaan yhtä matkaa yhteisesti tarinoiden kertoen jokapäiväisistä asioista kun vanhalle tutulle konsanaan. Pieniä hiomattomia timantteja. Voi kunpa heidän uskonsa säilyisi ennallaan vielä tulevainakin päivinä. On aina ilo tavana näitä pikkuisia ja kuulla heidän juttujaan ja asioitaan. Ei haittaa vaikka ei tunnetakaan siinähän tutustutaan. Ei tarvitse ujostella eikä kainostella, on jäljellä lapsen aitoutta, luottamusta ja kiinnostusta.

Entäpä me aikuiset? Olemmeko me yhtä aitoja ja luonnollisia. Jos lenkilläni pysähtyisin juttelemaan yhtä avoimesti jokaisen vastaantuleva kanssa, leimattaisiinkohan  minut "kylähulluksi"? Pitäisiköhän huomenaamulla koiran aamulenkillä koittaa? Voisi olla hauska kokemus tehdä juuri niin ja poiketa totutusta normista. Tavannomaisempaa kun taitaa olla se, että korkeintaan mennään tiiviisti eteenpäin katsoen ohitse, tosin ne lenkkeilijät ketä tapaa miltei päivittäin sentään tervehtivät toisiaan.