Niinpä, pakko se on uskoa peiliin. Ei kyllä tee mieli edes katsoa..mutta katsoopa kuitenkin. No identiteettikriisi edelleen vaikka mitä tekisi eikä siihen taida auttaa edes lohduttelut kun tunne tulee sisältäpäin ja on melkoisen voimakaskin. Otin eilen itseäni niskavilloista kiinni ja kävin kampaajalla hiustenleikkuussa eli muistaakseni olin viimeksi tehnyt moista joskus heinäkuussa kun tarkoitus oli vähän kasvattaa haivenia. Olin ajatellut, että jos en kuitenkaan olisi koko ajan verkkareissa ja tasaisen pöllähtäneen näköinen hiukset pystyssä sojottaen vailla ripsiväriä tai muutakaan vaan olisin joskus ihan oikean "ihmisen" näköinenkin. Niin kuin ennenvanhaan! Laitoimpa sitten ihan väriäkin uuden hiuslookin lisäksi ja ajattelin että kyllä tämä tästä..mutta ja mutta eihän tämäkään näin mene ja siitä sitten seuraa kriisi ainakin jonkinasteinen. Lähempi tarkastelu osoitti, että leikkaus oli hyvä siis niin hyvä kun tästä nyt on mahdollista saada. Värinlaitto antoi saman tuloksen siis hyvä tuli. Mutta se lähempi tarkastelu sitten paljastaa totuuden. Päänahka paistaa sieltä ja täältä eikä sitä edes hyvä leikkaus tai väri voi pelastaa. Olisi jälleen otettava niskasta kiinni itseään ja opeteltava käyttämään tuota hienoa peruukkia mikä on jo hankittu...mutkun..ja mutkun. Ehkäpä se on niin, että kun kaikkea muuta on kestänyt tätä olisi halunnut välttää, kaikesta huolimatta. Turhamaista... voi tiedän mutkun se pienen pieni naisellinen osaseni vaatii sitä eikä haluaisi luovuttaa tai sitten se ei vieläkään ole valmis siihen! Tietenkin tämä osa on yksi osa minua ja sitä mitä minä olen ja haluan olla. Kun 17 v muutin maalta pääkaupunkiin ja menin töihin konttoriin ja sitten toiseen konttoriin oli selviö että käytettiin kävelypukua ja hiukset olivat ok (saipi käydä työaikana kampaajalla!) eikä töissä sopinut käyttää farkkuja...se oli kirjoittamaton sääntö. Asiakkaat halusivat siistin ja laitetun henkiön tapaamisiin ja edustustilaisuuksia ja koulutuksia ja kokouksiakin oli paljon. No silloin elettiin 80-90 luvun taitteessa ja korkokengät oli ihan normaalit jalkineet. No korkokengissä kuljen harvakseltaan nykyään ja korot sen kun madaltuvat..ammatinkin vaihdoin ihan toiseen...ihmistä lähellä olevaan ja itselle vielä tärkeämpään..ei minusta juppia saanut tekemälläkään:) Mutta se, että hiukset pitää vähän laittaa joka päivä myös hieman meikkausta kasvoille joka päivä ja pukeutuakin ainakin kohtuu siististi joka päivä. No nyt taitaa olla kynnys madaltunut tai jopa kokonaan hukkunut..vetää vaan pipoa silmille ja silmälasit päähän, verkkarit ja ulkoilupuku sekä lenkkarit..vai viihtiikö sitä edes lähteäkään sillä telkkarista tulisi kotimainen eltsu...pitänee opetella niitä katsomaan kun sillä kohtaa on iso aukko sivistyksessä. Näin iskee identiteettikriisi ja pitänee opetella elämään sen kanssa tai sitten täytyy vaan selättää sekin!