Eilen kävin keskimmäisen tyttäreni blogia lukemassa. Yllätyin, hämmennyinkin ja sitten tulivatkin kyyneleet. Hän oli blogissaan kirjoittanut minusta ja sairaudestani. Kirjoitus oli avoin, rehlinen ja tunteikas. Sain lukea hänen tuntemuksistaan, peloistaan, ajatuksistaan ja niistä fiiliksistä mitkä hänellä on ollut tämän kuluneen vuoden aikana. Tunteeni oli sanoinkuvaamaton. Se rakkauden määrä mitä häntä kohtaan tunnen on niin iso, ettei sitä voi edes sanoiksi pukea.  Havahduin siihen, kuinka hienon nuoren naisen olen maailmaan saattanut ja kuinka ylpeä voin olla siitä, että saan olla hänen äitinsä. Oli hienoa huomata, että hän halusi kirjoittaa ajatuksensa blogiin, se  oli myös rohkeaa. Vaikka keskustelemme paljon asioista, kirjoitus avasi vielä syvällisemmin niitä monia ajatuksia mitä hän on pohtinut ja pohtii edelleenkin. Miltä hänestä on tuntunut ja miten hän on ajatukset kokenut. En voi kun tuntea ylpeyttä, että saan olla hänen äitinsä ja se henkilö joka merkitsee hänelle paljon. Tunne on niin molemminpuolinen ja yhteisymmärryksen taso mittava.

Muutoinkin huomaan herkisteleväni vähän välilä. Väliin vain ystävällinen sana saa silmäni kyyneliin, saman vaikutuksen voi tehdä luettu teksti tai elokuva. Välillä häpeän tilanteita milloin kyynelehdin kun vesiputous, ihan ilman syytä. Myötätunto saa minut varmasti kyynelehtimään. Ehkäpä olen herkistynyt kaikelle herkistelylle. Ei auta vaikka ajattelisin "olen kova jätkä" no "kovatkin jätkät" herkistelee ja kyynelehtii. Minkäs teet. Kun aina olet ollut tunteilla peilaava ihminen niin tämän kaiken kokeman myötä se vain vahvistuu ja voimistuu. Pitäneekin päättää, että senkun vaan itketään kun on itkun aika ja nauretaan kun on naurun aika. Useinhan se naurukin päättyy kyyneliin, vaikka sitten vaan ilon kyyneliin. 

Sitten mieleeni tuli ajatus myös siitä, että mitä jos me ihmiset emme herkistelisi ja näyttäisi tunteitamme. Kyllä tämä maailma olisi melko kolkko ja kylmä paikka. Kaikki eivät ehkä halua, pysty tai osaa näyttää tunteitaan, toisille se on itsestään selvää. Kuitenkin uskon, että me kaikki olemme tuntevia ja ajattelevia henkilöitä. Itselleni on itsestään selvää näyttää tunteensa ja kun tapaan tuttujani niin aina me halaamme. Näin me näytämme jotain itsestämme ja tunteistamme, me välitämme, olemme iloisia kun tapaamme, luomme läheisyyttä. Ja koska elämässä on paljon kolkkoa ja kylmää niin ripaus läheisyyttä piristää kummasti. Onpa ihanaa herkistellä, tuntea ja iloita siitä, että tuntee:)