Pienen totuttautumisen jälkeen ja kerjäämisen tuloksena, sain kun sainkin halauksia ja muiskautuksia....Tuukalta nimittäin. Torstai päivän ilokseni mummun mussukka ja tytär tulivat käymäseltään ja mikäs sen tervehdyttävämpää voisi olla kun iltapäivä heidän kanssaan. Viime tapaamisestamme olikin jo aivan liian pitkä aika, johtuen näistä flunssista, mitkä tuntuvat jylläävän vähän joka puolella. Tuntui että mussukka oli kasvanut jo "isoksi" miehenaluksi ja vielä kun oli ihka uusi nahkarotsi päällä, niin hänhän oli ihan sydäntenmurskaaja...ainakin mummun sydämen murskaa oikein hyvällä tavalla. Päivä meni kuin siivillä ja aika elohiiri tuo mussukka onkin, joten kyllä perään katsomista riittää. Ihania ilonhippusia tuollaiset päivät, niistä riittää iloa vielä moneksi muuksikin päiväksi.

Ikävä kyllä kuume ei ole vieläkään löytänyt uutta kotia, vaan tahtoo pysytellä minussa ihan joka päivä. Päiväseltään olo on ihan siedettävä, mutta aamut ja ehtoot ovat sitten sellaisia kohtuullisen siedettäviä, kun ei tee yhtään mitään eikä pahemmin edes liiku. Olenkin keskittynyt ehtoisin tv-tarjontaan ja kiittelen sitä, että kaikkia kivoja kokkausohjelmia tulee aika paljon. Haa...salainen intohimoni on tuijotella niitä ja väliin tuo isäntä vitsailee, että koskas meillä tuollaisia ruokia laitetaan (hän ei ehdottomasti katso mitään ruokaohjelmaa) eikä meillä todellakaan tehdä mitään sellaisia ruokia mitä niissä, niitä on vaan niin kiva katsoa. Luulen, että rupean olemaan ihan koukussa telkkarin tuijottamiseen ja se on melko uusi aluevaltaus se, onneksi aamun- ja päivänajan pidän töllöttimen kiinni ja keskityn muuhun. Vatsakouristuksetkin menivät ohi, tiedä sitten mitä oli, mutta vatsatautiakin on ollut niin talossa kun talon ulkopuolellakin. Tietty voimattomuus on kuitenkin edelleen olemassa, mutta luultavammin sekin kuuluu asiaan, sillä eihän ne voimat petraannu ihan tuosta noin vain, johan se olisi ihme se. Kuitenkin luulen, että olen enemmän tolkuissani nyt ja ainakin yöt ovat olleet kohtuullisen hyväuniset.

Tottahan sitä funtsaa kaikenmoista, kun kunto ei ole ihan kohillaan. Tunnen pelonsekaisia ajatuksia siitä, onko loppulaskenta nyt alkanut. Kelaan mielessäni asioita edes sun takaisin ja tuntuu, että tehtävää ja hoidettavaa olisi vielä vaikka kuinka paljon. Tiedänhän minä, ettei näistä kannataisi mitään "paineita" ottaa, enkä otakkaan, mutta en voi olla ajattelematta niitä kuitenkin. Pää on oravanpyörässä omien pelkojen ja murheiden kanssa. Voi pääparka! Tuntuu kurjalta itselle myöntää myös se, että syksyyn ja talveen ei tarvitse ajatella minkäänlaista reissua tai extrajuttua, sillä nyt sen niin konkreettisesti huomaan, että voimani eivät riitä mihinkään ylimääräiseen. Sitten on vielä se, että nyt kun sen itse tuntee, tietää ja oppii hyväksymäänkin niin on itsensä ja asian kanssa sinut, pahus vaan kun asiassa on aina se yksi mutta. Se mutta on se, mitens ne muut oppivat sen hyväksymään, se kun ei ole taas minua omaa itseäni lainkaan. Hyvätahtoisesti halutaan tuoda päiviini jotain muuta kun arkea ja kotiympyröitä, sosiaalisuutta. Pakko opettaa muitakin, että olen sosiaalinen kotona...en kodin ulkopuolella eli jos haluaa päiviäni piristää, on muiden tultava kotiin se tekemään.