Tässä viikonlopun aikana olen lukenut paljon saamiani kierrätettyjä aikakauslehtiä. Itse en lehtiä tilaile, mutta luen kyllä niitä, jos niitä käsiini sattuu. Tänä energisenä kautenani ajattelin, että en aloita uuden kirjan lukemista koska kirja vie aina minut mennessään ja muu tekeminen jää. Pitäydyin siis lehtien lukemisessa ja television katselemisessa muun touhuamisen lomassa. Käsissäni olevassa Eeva lehdessä on aihepiiri Aikuinen nainen& Äidin kuolema, ajatuksia herättävää lukemista.

Tuula Vainikainen kertoo ko. aihepiirin alla mm. näin:

"Surun ja ikävän lisäksi hän tunsi syyllisyyttä, tosin turhistakin asioista, sillä äiditkään eivät ole täydellisiä".

"Järjen tasolla Tuula Vainikainen tajusi, ettei äidin menettäminen 46-vuotiaana ole kovin kummallista. Kuoleman hyväksyminen olisikin helppoa, jos ei olisi tunteita. Silloin ei tarvitsisi tuntea olevansa pikkutyttö, jonka äiti on hylännyt".

"Äidit eivät ole pyhimyksiä, vaikka heistä kovasti yritetään tehdä sellaisia. Onkin hyvä tiedostaa, että kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa -myös äideissä".

"Vasta äidin kuoltua Tuula alkoi ymmärtää, miten paljon väärinkäsityksiä heidän suhteessaan oli ollut. Monilla tyttärillä on myös käsitys, että äiti pitäisi tehdä onnelliseksi. Jos näin ei tapahdu, mieleen tulee ensimmäisenä: mitä väärää minä olen taas tehnyt?".

"Kun vanhemmat kuolevat, oma kuolema tulee entistä useammin mieleen. Mikään ei vanhenna niin nopeasti kun vanhempien kuolema. Sitä tajuaa olevansa seuraavaksi vuorossa eikä ole enää kenenkään lapsi".

"Sallin itselleni nyt enemmän kuin ennen, olen tehnyt asioita rohkeammin. Toisiaalta äidin epäoikeudenmukainen kuolema lisäsi turvattomuuden tunnetta, kun tajusin, ettei kaikkea pysty tekemään varmuuden vuoksi".

Tuula Vainikaisen äiti kuoli,  kun humalainen pyöräilijä ajoi suojatiellä hänen päälleen. Tuula Vainikainen on myös kirjoittanut kirjan Äidit ja aikuiset tyttäret- matkalla ymmärrykseen (WSOY) Vainikainen kertoo siinä koskettavasti äitisuhteestaan ja äitinsä kuolemasta. Kirja kertoo realistisesti myös monien muiden naisten äitisuhteesta.

Saman otsikon alla omana juttunaan Terhi Panula kertoo näin:

"Äidin kuoltua hän tunsi surua, ikävää- ja syyllisyyttä".

"Terhi sai huomata, että ajan myötä läheisistä luopumiseen kasvaa. Kun tulee ikää, elämän rajallisuuden alkaa hyväksyä. Ikävään ei kuitenkaan voi koskaan täysin valmistautua".

"Jos jotkut äidin piirteet joskus ärsyttivätkin, ne olivat samoja, joita löysin myös itsestäni. Kun huomaan, että nyt alan muuttua äidiksi, käännän kelkkaani".

"Kerran äiti sanoikin, että ihan kuin mä olisin nyt sun pieni tyttösi".

"Kuolemasta seuraa usein syyllisyys: niin paljon olisi voinut tehdä toisin. Terhi ei ole kantanut huonoa omatuntoa, sillä hän tietää pitäneensä sisarusten kanssa äidistä hyvää huolta. Silti ainahan sitä ajattelee, miksen tehnyt vielä enemmän".

"Ikäväni on näkynyt konkreettisesti siinä, että enää ei ole äitiä, jolle voi soittaa, jonka kanssa voisi keskustella kaikesta. Olen kuitenkin kiitollinen niinkin monista yhteisistä vuosista, joita meillä oli".

"Mutta äitisuhde, joka on osa itseäni, on ikuisesti kadonnut".

"Terhi on usein ihmetellyt, miksi kuolema koetaan vaikeaksi puheenaiheeksi. Jälkeenpäin hänestä on tuntunut hyvältä, että äidin kanssa tuli puhutuksi myös elämän päättymisestä".

Helena Haavisto kuoli kesällä 2005 oltuaan sairaalassa seitsemän viikkoa.

Molemmat tekstit olivat hyviä. Rupesin oikein miettimään, miksi tunteista esim. syyllisyys on mukana? Oma äitini elää vielä, tuntisinko asioista syyllisyyttä, jos hän kuolisi?  Riittämättömyyttä varmaankin tuntisin, suunnatonta surua ja pelkoakin, sillä arvostus omaa äitiäni kohtaan on niin valtavan suuri. Sitä mitä  tunsin silloin kun isäni kuoli, en muista. Kenties olin kuitenkin liian nuori 13-vuotias ja käsittelin asian omalla tavallani. Veljeni kuolemasta jäi suru hänen liian aikaisesta poismenostaan, mutta ikäeromme takia emme kuitenkaan olleet hirveän läheisiä ja sen hetkinen perhetilanteemmekin oli hyvin erilainen. Emme olleet paljoakaan nähneet toisiamme koska asuimme kuitenkin pitkän välimatkan päässä.

 Äkillinen läheisen poismeno tuo varmaan erilaisia tunteita "pintaan" kun sairauden tuoma poismeno. Sairauden myötä ehkä on enemmän aikaa hyväksyä edes jollain tavoin tuleva, tavallaan pikkuhiljaa valmistautua siihen. Riittämättömyys on varmasti se tunne minkä silloin kohtaa. Olisinko voinut auttaa, tehdä ja olla enemmän. Mihin mahtaa tulla riittämättömyyden raja noin tunteena. Äitinä tuntuu, että riittämättömyyden tunne on aina läsnä. Pitääkö sen myös olla elämän loppuessa? Ikäkysymys on varmasti yksi osa sitä,  millaisia tuntemuksia kuolemaan sitten liitttyy. Lapsen, nuoren, keski-ikäisen kuolema on ehkä vaikeampi hyväksyä kun jo pitkään ikään ehtineen vanhuksen. Surua se ei kuitenkaan vähennä eikä poista. Äidin kuolemassa on aina iso osa omaa itseään, napanuora ei koskaan kuitenkaan ole kokonaan katkennut. Toisiaalta kaikki tämä koskee myös isän, sisaren tai veljen kuolemaa. Tunteiden kirjo on niin suuri ja suru on aina yhtä pohjaton.

Vaikka aiheena tämä on itseänikin lähellä, en sitä siksi tähän blogiin kirjoittanut. Luulen, että itselleni nuo tekstit elävät vielä pitkään ja vaativat sisäistä pohdintaa. Mielessäni käyn läpi useampia elämänpäättymisiä. Toiset ovat hyvin läheisiä toiset taas etäisempiä, kuitenkin haluan hieman "sisäistä" tutkiskelua siihen, mitkä ovat olleet omat sisäiset tuntemukseni ja aistimukseni niistä. Miten olen asioita käsitellyt ja minkä sijan niille mielessäni antanut. Sen kuitenkin tiedän, että ikävä ja pohjaton kaipuu on ja pysyy aina.