Seuraani on astunut aloitekyvyttömyys. Ajatus kulkee ja ajatteleekin touhuavansa ja tekevänsä kunnes huomaa ettei saanutkaan aikaan mitään. Outo tunne kun on tottunut tekemään ja touhuamaan ja nyt joutuu ihan pakottamaan itsensä edes näihin arjen normitouhuihin. Liekö se osa tätä sairautta tai sitä mitä se tekee ajan myöten tässä matkalla. Mieli kun on niin kumma asia että se heilahtelee päivittäin. Pohdintaa aiheuttaa se, mitä kaikkea tuo suuri tiputusten määrä onkaan ruumiilleni aiheuttanut? Ilman muuta selvää on, että jotain se jättää koska kovista lääkeaineista puhutaan jättäähän huumeenkäyttäjälle huumeetkin kroppaan pysyviä jälkiä. Rasittavan osan tähän tuo ehkä se kun itse ajattelee mitä muut ajattelee tai ymmärtääkö he, miksi mitään ei tapahdu vaikka pitäisi. Se kun on kuitenkin tahatonta mutta tietääkö toiset sen varmasti myös. Toisaalta kannattaako sitä niin kovin pohtiakkaan koska jokainen päivän alku on erilainen ja joninain päivinä fiiilikset ovat hyvät ja joskus taas huonot. Voi olla, että reagonti johtuu myös siitä, että ruumis tavallaan rupeaa jo odottamaan seuraavaa tiputusta ja valmistautuu siihen. Tosin, tätä en ole koskaan keneltäkään varmistanut, mutta jotain tämän suuntaista tuntemusta  tunsin silloin aiemminkin vaikka tiputukset olivat harvemmassa.

Ehkä kuitenkin tänään on aika hemmotella perhettä tuoreilla sämpylöillä joten taikinan veivaaminen voi antaa ihan uutta pontta lopuillekin tehtäville askareille. Tavallaan siinä mieli lepää kun ruumis tekee työtä sillä tosiasiahan on se, että kaipuu työntekoon ei vieläkään ole hellittänyt. Sitä täytyy vaan oppia hyväksymään, että nyt on työt tehty ja on aika muuttaa elämän suuntaa. Enää ei ole kiire mihinkään, kunhan vaan oppii sen itsekin muistamaan.

Tämäkin päivä on kaunis ja jälleen olen kiitollinen että saan olla hetkessä mukana. Tuntea niin hyviä kuin huonojakin ajatuksia ja toimia niin hyvin kuin huonoin tarkoituksin. Täysillä kuitenkin!