Jos onnenhippusia lasketaan niin siihen voisin mainita sen, että haa...hiukseni ovat ruvenneet kasvamaan. Ihan mukiinmenevä kasvunalku on näkyvissä ja tutkailen joka päivä, josko joku kasvupyrähdys olisi kohdalleni sattunut. Ikävä kyllä...kasvupyrähdystä ei ole näkynyt eikä kuulunut mutta tasaisen hitaan varmasti jonkinlaista kasvua tapahtuu. Jos sinnikkäästi odottelen, että hiustupsut vielä vähän kasvavat voinkin heittää hiuksiin jonkun tumman värin (uusi perusväri on aika tumma) jos näin saisi vähän runsautta lisää. Toivossa on hyvä elää....sanoi lapamato. Hiukseni ovat aina olleet vauvamaisen ohuet mutta hiusta on ollut paljon ja pääni on täynnä kampaajan painajaismaisia pyörteitä. Olenkin aina sanonut luottokampaajalleni, että eihän näin monimutkaisen ihmisen päässä voi olla kun ongelmallisia pyöteitä, kuvastaa luonnetta. Minullehan oli tosi vaikea oppia hyväksymään omaa uutta identiteetiä ilman hiuksia ja peruukin käyttö oli painajaismaista. No peruukkia en vieläkään käytä kun julkisissa paikoissa ja äkkiä heitän sen pois kun pääsen kotiin. Tutut ovat jo tottuneet näkemään minut huivipäisenä mummuna, lippalakki päässä tai sitten ilman mitään eli naturel. Hyväksymistä varmasti vaikeutti se, että hiukset lähtivät vasta viimeisten hoitojen jälkeen eli vaikka harvennusta tapahtui niin pärjäsin omalla "päälläni" kuitenkin. No sinunkaupat on asian kanssa tehty mutta voih odottavan aika on pitkä kun jotain toivoo...mutta hitaasti ja hartaudella ja edes jonkin näköisellä varmuudella hiukset siis kasvavat.

Tuosta luovuttamisesta vielä. Sairauden suhteen taidan olla niin sinut kun asian kanssa vain voi. Luovuttaminen koskeekin ehkä sitä, mitä muutoksia minussa itsessäni on pienen ajan sisään tapahtunut. Ehkäpä se on luovuttamisen tuskaa ja identiteetin muutoksen hyväksymistä sen suhteen, etten ole se mitä olin ennen. Vaikeus onkin varmaan siinä, että oppii hyväksymään myös sen tosiasian, että pieninkin asia ei ole enää itsestään selvä. Olkoonkin kyse siitä, että nouset vuoteesta aamuisin ja pitäisi pukea päälle...eihän siis ole mikään pakko ei toki mutta olet kankea kun rautakanki ja ymmärrys ei anna periksi mihin kaikki joustavuus liikeradoista on hävinnyt. Samoin käy kun katselet telkkaria ehtoisella nouset tuolista tai sohvalta sitten joudutkin tapailemaan tasapainoa..oliko niitä jalkojakin. No tottahan toki näitä muutoksia on tähän matkan varrelle mahtunut paljonkin, mutta ne eivät ole kai sitten ollet näin radikaaleja. Ruokahaluttomuuden, väsymyksen, iho-oireiden, kylmänarkuuden kanssa oppi elämään. Oppiihan tämänkin..tottakai mutta kun se ei ole taaskaan sitä omaa entistä persoonaa niin sen hyväksyminen vie oman aikansa. Kun ei voi nukkua kun muutaman minuutin samassa asennossa kun jalat kulkisivat mutta eivät jaksa liikkua kun jokainen kotiaskar vaatii pienen sisäisen kamppailun. Toisarvoisia seikkoja tietenkin eikä minun ole pakko tehdä mitään mutta myös aloitekyvyttömyys on se mikä on tunteista ehkä vahvin ja vaikein. Miten aloitekykyinen ihminen muuttuu aloitekyvyttömäksi? Se on minulle vaikeaa. Ei vaadi kun puhelinsoiton kun saan siivousapua, kaupankäynnin hoitaa ukkokulta tai yhdessä kaikki muut hommat hoitaakin ukkokulta jos minusta ei siihen ole. Se onkin siinä että olen ollut aina yksin pärjäävä olinhan monta monta vuotta yh-äiti kolmelle lapselle ja se oli kyllä ympärivuorokautista äitinä olemista, siinä nimittäin opeteltiin niin fillarinkumin paikkaus kun putkien rassauskin, naulaus ja porakone olivatkin ihan simppeleitä juttuja. Juu mutta autojutuissa täytyy antaa superhalaus "halinallelle" monet kerrat on jeesannut ja muussakin joten super terkut taas sinne ja halit myös. No oppimisen ikää ei katsota sillä oppiminen jatkuu läpi elämän ja elämäkoulu taitaakin olla melkoinen korkeakoulu...taidan olla korkeakoulun alemmalla tutkintoasteella mutta etenen omalla painollani, hitaasti mutta varmasti.