Tänään

Jokaisessa viikossa on kaksi päivää,

joista emme koskaan saisi olla huolissamme.

Kaksi päivää, joita ei saa rasitaa

pelolla eikä epäilyksillä.

Toinen päivistä on eilinen erehdyksineen

ja huolineen; virheineen ja vikoineen;

suruineen ja tuskineen.

Eilispäivä on ikuisiksi ajoiksi vetäytynyt

pois vaikutuspiiristämme.

Kaikki maailman mammonat

ovat riittämättömiä tuomaan takaisin

eilistä.

Emme voi peruuttaa yhtään tekoa

jonka olemme tehneet; emme voi pyyhkiä

pois yhtään sanottua sanaa.

Eilispäivä on vain yksinkertaisesti

ollut ja mennyt.

Toinen päivä on huominen.

Se on yhtä kaukana kuin eilinen.

-Saavuttamattomissa.

Huomisen aurinko nousee joko

loistavana tai pilvillä verhoittuna.

Mutta se nousee!

Meillä ei ole osuutta huomispäivään

ennen kuin aurinko nousee,

sillä huomista ei vielä ole.

Näin meille jää vain yksi päivä.

Tänään.

Elä siis ja nauti tästä hetkestä.

Nyt on tänään.

Tee sille jotain ennen kuin siitä tulee

eilinen.

*****

Niin tänään ajatukseni ovat risteäneet kuin hämähäkin seitti konsanaan. Olen kelannut montaa ajatusta mitkä ovat pystyttäneet pesän johonkin aivoni sopukkaan. Ja vaikka äskeisessäkin kirjoitetaan nauttimaan tästä hetkestä, ei huomisesta eikä eilisestä niin ajatukseni risteävät silti. Outoja ajatuksia ja tuntemuksia on mieleen tulut muutamien viime päivien aikana. Miksi sitä en tiedä, ehkäpä aivot toimii omalla kapasiteetillaan ja tarvitsevat edes jotain työtä kyetäkseen toimimaan jatkossakin.

Muutaman kerran törmäsin tunteeseen pelko. Lähinnä koin ajatuksena ns. "kuoleman pelon" en kuitenkaan niin, että pelkäisin siis itse kuolemaa vaan hyvässä hetkessä äkkiä vallannut tunne -Mitä jos tämä loppuu liian äkkiä? Tuli lähinnä tunne, että pitäisi imeä itseensä niitä hyviä ihania hetkiä ettei mikään vaan niistä jäisi kokematta ja tuntematta. Tavallaan voisin sanoa, että tunteena voisin kerätä näitä hyviä hetkiä, tunteita, fiiliksiä vähän kuin kellariin ja säilöä niitä mahdollisimman paljon tulevan varalle. Kuitenkin, jäähän näistä niin hyvistä kun huonoistakin tuntemuksista oma muisto, omaan mieleen, mutta mitä jos tahdonkin kerätä niitä "kahmalokaupalla" ettei ne vaan loppuisi kesken? Pelko siitä, että kaikki loppuu liian äkkiä ja tahto siitä, että haluan vain lisää ja lisää.

Elämässäni en koskaan ole päässyt helpolla. Olin monia vuosia yksinhuoltajana kolmelle lapselle, kävin töissä ja rinnalla opiskelinkin koko ajan. Joskus muistan ajatelleeni, että mitä kaikkea tekisin sitten kun minulla olisi aikaa itselleni. Lista oli pitkä ja siihen mahtui monenlaista. Nyt huomaan, että minulla olisi aikaa, enkä sittenkään tee mitään niitä asioita mitä siihen listaan olin mahduttanut. Ihmettelenkin miksi? Nytkin on monia asioita mitä haluaisin tehdä. Käsitöitä, askartelua, vanhojen tavaroiden korjaamista, leipomista ja kokkaamista (ei sitä arkista jokapäiväistä) silti tekemisen vaikeus on yllättänyt. Toki puuhaanhan minä kaikenlaista  pitkin päivää...mutta puuhaanko sitä mitä todella haluaisin? Ja ennen kaikkea, mihin mahtaa olla kadonnut se tekemisen riemu ja innostus? Arkitekeminen on pakkopullaa...vanhasta tottumuksesta tekemistä..koska ei kehtaa olla tekemättäkään:) Mitenkähän sen mahtaisi löytyä sen vanhan rieumun ja ilon mikä syntyy kun tekee jonkun jutun mitä on pitkään halunnut, saa sen valmiiksi ja voi sitten ihailla tekelettään onnellisena siitä, että on saanut sen aikaan. -Ihan itse, omin käsin!

Vaikka olenkin syöpäsairas, vointi on kaiketi melkoisen hyvä. Sairaus ei edes näy päällepäin paitsi silloin kun valvomisputki on päällä. Kuitenkin huomaan tutkailevani olotilaani lähes päivittäin. En esimerkiksi odota mitään ihmeitä seuraavasta CT-kuvasta mikä on 6.11. tunne keuhkoissa ei anna merkkiä siihen, että mitään parannusta olisi tapahtunut -voipi olla toisinpäin. Toki sittenhän se nähdään ja kuullaan. Huomaan kuitenkin pieniä juttuja mitkä ovat erona entiseen olotiaan. Hengästyn helpommin kävellessä -jos en tajua mennä hiljaa ja rauhallisesti eikä niin kuin pikajuna mikä normisti on tapani. Huomaan myös väsyväni paljon helpommin kuin ennen, väsyminenkin on erilaista se on selkeästi fyysistä väsymistä vaikka mitän kovin isoa ei rehkisikään. Huomaan olevani jatkuvasti nuhassa ja nenä valuu kun pesusieni. Mistä mahtaa riittääkkään? Huomaan myös, että muistini ei vieläkään ole entiselläään joten asioita hukkuu hetkittäin. Liekö sitten varhaisdementiaa:) Iho ja hiukset ovat kehnossa kunnossa, eikä siihen taida auttaa, edes kalliimmat ryppyvoiteet. No lohdutan itseäni -rupsahda rauhassa:) Ehkä kuitenkin suurin muutos on tapahtunut mielen tasolla. Olen tainnut muuttua ihan muuksi kuin olen, tai olen kokenut olevani. Uusia piirteitä on niin paljon, ehkä entistä itsekkäämpi, suvaitsevaisempi, kärsimättömämpi, levottomampi, aloitekyvyttömämpi, laiskempi, saamattomampi. Toisiaalta kaikkein pelottavinta on se, muutunko todella ihan muuksi kun olen ollut ja jos muutunkin, muutunko sellaiseksi että voin itseni hyväksyä vielä jatkossakin. Ettei vaan tilalle astu tunteeton zompi ulkoavaruudesta?

No niin, siinä sitä kirjoa noista moninaisista risteävistä ajauksista mitkä ovat vallanneet aivoni. Tiedä, tuleeko siitä kenelekkään mitään tolkkua, mutta sellaista se on, välillä tolkkua ja välillä ei. Eihän sitä aina tiedä, onko sitä ollenkaan edes tolkuissaan! No pää kulkee hartioiden välissä, kädet siinä välimaastossa ja  jalat tekee omaa kulkuaan lähimpänä maanpintaa, pitää siis pitää siitä kiinni, että pysyy pystyssä!